On lupa kokea

Elätkö todeksi kiihkeätä tylsyyttä

vai vastuullista vapautta?

Jatkuvan toimeliaisuuden riivaama, suppeassa fyysisen maailman tietoisuudessa elävä ihminen kokee kiinnostavina vain fyysiset tapahtumat. Hänelle meditointi on jonkinlainen tylsyyden äärimuoto, täysin mieletön ja käsittämätön turhautumista ruokkiva olotila. Harmoninen elämä saattaa olla hänen mielestään tylsää. Tylsyys on riippuvainen ihmisen kyvystä tai kyvyttömyydestä tiedostaa elämää ja olemista. Jos perustoimentulo on turvattu eikä sinun tarvitse varautua siihen, että kadulla joku ryöstää tai pahoinpitelee sinut, on sinulla parempi mahdollisuus keskittyä, herkistyä ja löytää uusia, harmonisempia ulottuvuuksia itsestäsi. Ehkä et koe alkoholin tai huumeiden käyttämistä mielekkäänä, jos ympäristö ja sinä olette enemmän harmoniassa keskenänne. Tarve paeta vähenee. Huumaavien aineiden käyttäminenhän on ensisijaisesti pakenemista, ainakin siihen asti kunnes niihin muodostuu riippuvuussuhde.

Tylsyyden tunteen karkottamiseksi ihmiskunta on kehittänyt keinotekoisen maailman. Se maailma on hukuttanut ihmiset. Ihmiset karkottavat tylsyyttä olemalla kiinnostuneita keinotekoisista arvoista ja asioista. Tylsät ihmiset istuvat televisioruutujen ääressä tuijottaen tylsiä ohjelmia. He lukevat lehdistä tylsiä juttuja ja raahaavat tylsyyden ja turhautumisensa kaikkialle minne menevät. He puhuvat tylsistä asioista huomaamattaan. He ovat niin turhautuneita ja tylsistyneitä että kokevat sen normaaliksi olotilaksi.

Maailma on ollut takertuneena negatiivisiin tunteisiin. Nämä elämää hajottavat energiat ovat vallanneet todellisuuden. Uutisissa kerrotaan pääsääntöisesti sodista, onnettomuuksista, väkivaltaisuuksista ja erilaisista epätasapainotiloista. Samoin on laita liian monissa elokuvissa, televisiosarjoissa, sarjakuvissa ja kirjoissa, tietokonepeleistä puhumattakaan. Olemme omaksuneet asenteen ja ymmärryksen, jonka mukaan vain epätasapaino on kiinnostavaa ja haasteellista. Olemme omaksuneet asenteen, jonka mukaan vain tekemisen, toiminnan ja kuluttamisen kautta koemme elävämme. Olemme unohtaneet olemisen. Hiljaisuus, herkkyys ja oleminen ovat kuitenkin monin verroin suurempia haasteita. On näennäisesti helpompaa hyökätä ja puolustautua kuin kohottaa itsensä tilanteen yläpuolelle ja tarkastella kokonaistilannetta empaattisesti ja laaja-alaisesti, rakastavasti. Käsitys tylsyydestä ja asioiden arvojärjestyksistä muuttuu tietoisuuden ja herkkyyden myötä.

Herkkyyttä etsimässä

Mitä enemmän ihminen kadottaa herkkyyttään, sitä enemmän hän tavoittelee kadottamaansa. Mitä enemmän ihminen tavoittelee kadottamaansa herkkyyttä ulkoisin ärsykkein, sitä kauemmas hän ajautuu sisäisen herkkyytensä tunnistamisesta. Ihmisistä on tullut harhailijoita, jotka ajelehtivat etsimässä sitä, mitä eivät muista kadottaneensa. Elämme harhaisessa harhailijoiden maailmassa. Harhailijat kilpailevat keskenään, hakeutuvat toistensa seuraan ja luovat toiminnallaan ja arvoillaan toinen toisilleen yhä uusia harhoja.

Jossakin väentungoksessa ihmisyksilö etsii kadottamaansa herkkyyttä. Tunnevammaisuuden tyydyttämiseen vaaditaan yhä enemmän. Rahaa, seksiä, kilpailua, väkivaltaa, päihteitä, huumeita, lääkkeitä, mediavälineiden hiljaisuutta karkottavaa huumetta ja niin edelleen. Ja kauppa käy. Jokaiselle on tarjolla yhä enemmän viihdykettä, kunhan vain on rahaa, jolla sitä hankkia. Mikään ei tunnu miltään. Ja ihminen ihmettelee tilaansa. Jotkut eivät ehdi edes ihmetellä. Tällainenko on ihmiskunnan evoluution huippu ja sen tarkoitus? Turruttaa ja turtua.

Mikään ei tunnu miltään asenne on lisääntynyt urbaaneissa yhdyskunnissa. Yhdeksän vuotias ystäväni joutui neljätoistavuotiaiden ryöstämäksi keskellä kirkasta päivää. Mikä saa nuoren ihmisen ryöstämään? Yksiselitteinen vastaus on rakkauden puute. Tämän yksiselitteisen vastauksen taakse kätkeytyy kuitenkin koko yhteiskunnan kirjo ja maailman energia. Lähtökohta on lapsen vanhemmissa. Elämän myötä mukaan tulevat muut vaikutteet. Erityisen paljon nuoriin vaikuttaa ystäväpiiri. Suuri vaikuttaja on myös television ja elokuvien antamat mallit. Nuo mallit koostuvat valtaosaltaan väkivallan erilaisista muodoista ja kilpailusta. Jostakin syystä ihmiset kuitenkin sallivat tällaisen tarjonnan. Siihen suhtaudutaan aivan kuin sillä ei olisi vaikutusta. Jopa keskellä päivää televisiossa esitetään suoraa tai epäsuoraa väkivaltaa. Miksi? Väkivallan esittämistä viihteenä puolustetaan. Sanotaan, että tasapainoinen, terve ihminen kyllä ymmärtää ja osaa erottaa fiktiivisen väkivallan irralliseksi arkielämästä. Mutta yleisesti ihmiset eivät ole tasapainoisia, vaan hyvin herkkiä vaikutteille. Sanotaan, että väkivallan katselu, kuten myös urheilu purkaa paineita. Tosiasiassa se myös luo paineita. Vaikutus on hyvin moniulotteinen. Kyse ei ole vain jännityksestä ja viihteestä, vaan kysymyksessä on ihmisen energiallisen ja mielellisen stimuloinnin moniulotteisesta prosessista. Entä kuka tarvitsee väkivaltaa viihteenä? Sinä vai sinun lapsesi?

Tämä kaikki jatkuu ja jatkuu kunnes ihminen, sinä, yksilö, alat hämärästi aavistaa olevasi rakastava, ikuinen olento ja elää todeksi tätä tietoa.

Koko koneisto toimii tylsyyden tunteen ehkäisemiseksi. Mutta mikään ulkoinen ei voi korjata asiaa ennen kuin ihminen itse oivaltaa sisäisen potentiaalisen rikkautensa. Tämä on luopumista. Luopumista tylsistymisen pelosta. Kun ihminen ei enää pelkää tylsistyvänsä hänen tarpeensa muuttuvat. Ne muuttuvat ja häviävät. Perustarpeet tietysti säilyvät. Kun ne on tyydytetty ja luottamus saavutettu, ihminen tiedostaa onnellisuuden. Onnellisuuden ja ilon, jota hän, ihminen, todellisuudessa on. Hän havaitsee ja kenties ihmettelee kaikkea tylsyyttä, jota ihmiset hänen ympärillään elävät todeksi. Ennen niin merkitykselliset asiat vaikuttavat tylsiltä, merkityksettömiltä ja hengettömiltä. Hän on valmis luopumaan, sillä hän ei enää koe sitä luopumiseksi vaan vapaudeksi.

Arkipäiväistä siedätysterapiaa

Kun mikään ei tunnu miltään teemaan liittyy toinen aikamme ilmiö, arkista elämää sietämättömät. On ihmisiä, joille arkinen elämä iloineen ja suruineen ei riitä. Aina on oltava toimintaa ja huippukokemuksia. Tämä on hyvin mielenkiintoinen, laaja ja ongelmia tuottava ilmiö. Se kertoo yhteiskuntarakenteemme kestämättömyydestä ja toisaalta yksilön kyvyttömyydestä kokea huippukokemuksena pieni, arkinen asia. Jotakin on vialla. Onko vika yksilön kyvyttömyydessä sietää arkielämää vai yhteiskunnan sietämättömyydessä? Onko ihmiselämästä tullut sietämättömän tylsää? Ovatko ihmisten sukupolvia ylittävät sosiaaliset suhteet käyneet liian vaikeiksi tai kadonneet? Onko ilmiö urbaani vai myös maaseudun ongelma? Kuten huomaatte, asia on hyvin moniulotteinen. Ennen kaikkea se on ajankohtainen. Se on poliittinen. Se koskettaa jokaista tavalla tai toisella.

Voidaan myös kysyä, missä määrin meidän tulee sietää arkipäivää ja mitä me hyväksymme? Entä miksi sallimme joukkoviestimien, jatkuvasti suuremmalla volyymilla, tyrkyttää elämäntapamallia, joka lietsoo ihmisyksilöä etsimään huippukokemuksia elämää hajottavista ja vaarantavista toiminnoista? Eikä pelkästään lietso etsimään huippukokemuksia mitä oudoimmista asioista, vaan samalla latistaa arkipäiväisten, pienten ja todellisten kokemusten arvoa. Jonkinlaista huippua tällaisessa tarjonnassa edustavat ohjelmat, joissa ihmiset suorittavat mitä vaarallisimpia extreme temppuja tai tavoittelevat ennätyksiä henkensä kaupalla.

Arkielämää sietämätön ihmisyksilö saattaa alkaa karttaa myös työntekoa, opiskelua tai mitä tahansa asiaa, jonka hän kokee esteenä jatkuvasti kaipaamilleen huippukokemuksille. Vähitellen hän tulee yhä kyvyttömämmäksi kokemaan mielekkyyttä.

Tasapäistävä, massaihmisajattelua suosiva, järjestelmä, tuottaa sopeutumisvaikeuksia niin hyvässä kuin huonossakin. Surullista on, että keskitasoa luovemmat ja laajemmat yksilöt kokevat samaa kohtaloa kuin keskitasoa vähemmän luovat, suppeammat yksilöt. Molemmilla on keskimääräistä enemmän sopeutumisvaikeuksia etenkin koulu- ja työelämässä. Lieneekö tällaisen joustamattoman rakenteen ja ajattelumallin perustana äärimmilleen riistäytynyt idea ihmisestä biologisena robottina? Tällöinhän jokaisen voidaan olettaa oppivan, sopeutuvan ja mukautuvan. Sopeutumisvaikeudet lisääntyvät entisestään indigolasten ja vanhojen sielujen inkarnoituessa yhä lukuisampana joukkona. He kantavat mukanaan tietoa paremmasta todellisuudesta, suuremmasta rakkaudesta ja kehittyneemmistä sivilisaatioista. Sopeutuminen kehityksessä alaspäin tai taaksepäin on rankempaa kuin toiseen suuntaan. Kehittymättömämpi yksilö joutuu ylittämään itsensä tavoitellessaan keskimääräistä, kun taas kehittyneempi yksilö joutuu alisuoriutumaan.

Raha ja työ ovat vain tietyn kehitysvaiheen ilmiöitä. Niiden luonne ja sisältö muuttuvat kehityksen myötä. Henkisesti kehittyneissä yhteiskunnissa työksi mielletään ponnistelut itsensä ymmärtämiseksi ja kokonaisuuden palveleminen. Raha käy tarpeettomaksi kehityksen ja ymmärryksen myötä. Monille, tällaisista maailmoista laskeutuville henkisille olennoille, pelkkä perustoimentulon jatkuva hankkiminen, kilpailumentaliteetista puhumattakaan, tuottaa suuria vaikeuksia. Vaikeutena saattaa olla myös oman lahjakkuuden tunnistaminen. Etenkin, ellei maailma tunnista ja tunnusta. Tällaiset seikat ovat osaltaan syynä arkipäivän sietämättömyyteen. Nämä koskevat kuitenkin vain osaa ihmisistä, etenkin nuorista sukupolvista. Ennen kaikkea heitä, jotka ovat lähtöisin, tai, jotka ovat eläneet, ihmiskuntaa kehittyneemmissä sivilisaatioissa. Kehittyneempiä maailmoja kokemattomallekin nykyinen maailmanmeno on lähes kestämätöntä. Se on kestämätöntä yksilölle, koska se on kestämätöntä planeetalle.

Arkipäivän siedätyshoito on elämän yksinkertaisten perusasioiden hyväksymistä osaksi nyt hetkeä ja tätä elämää. Kuinka paljon helpompaa tällainen onkaan ollut, ja on yhä, jossakin, yksinkertaista luonnonmukaista elämää elävässä yhteisössä. Sen sijaan urbanisoituneet, teollistuneet ja kaupalliset yhteiskunnat ovat hämärtäneet ihmisen, luonnon, elämän tarkoituksen ja perustoimintojen välisiä suhteita.

Arkipäivän siedätyshoito on vastuun ja ilon löytämistä pienistä asioista. Työstä, tiskaamisesta, lapsista, luonnosta, ihmissuhteista, estetiikasta ja niin edelleen. Hengellisyys ei ole pakenemista vaan etsimistä. Henkinen, rajatiedollinen aktiivisuus, asettaa kyseenalaiseksi tietämyksemme rajoja ja luo perspektiiviä olemiseemme ja elämämme merkitykseen.

Ilo, tiedostaminen, valaistuminen ja vastuu ovat rakkauden kumppaneita. Rakkaus on vapautta. Rakastava vapaus valitsee tiedostavasti. Rakastava vapaus tiedostaa vastuunsa vapaaehtoisesti. Tämä on suuri muutos valaistumattomaan, pakon edessä, vastuunsa tiedostavaan olemisen tilaan.

Kumpaan ihmiseen sinä suhtaudut vakavammin? Sellaiseen ihmiseen, joka on vakavasti huolissaan olevan näköinen ilmeeltään ja olemukseltaan, vai sellaiseen ihmiseen, jonka olemus ilmaisee iloa ja toivoa? On ihmisiä jotka kuvittelevat että lievä huolestuneisuus kaikista asioista koko ajan tekee heistä jollakin tavoin varteenotettavampia tapauksia. Usein tähän liittyy myös lievä ärtyneisyys ja jokin hallintadraama. He ovat niin kovin huolissaan asioista. Draama täyttää heidän elämänsä. Kenties he kuvittelevat että ilman draamaa eläminen ja oleminen olisi tylsää. Itse asiassa draama on tylsää. Vapautuminen tylsästä draamasta, jota useimmat pitävät todellisena elämänä, on avautumista totuudelle ja rakkaudelle. Se on vapautumista.