Laitila 31.3. 1999 Kolumni / MT Timo Kaunisto Vienti pelastajaksi Suomi ei ole koskaan ollut Euroopan vilja- tai muu maatalousaitta. Pikemminkin historia kohdentaa voittopuolisesti synkkiä ajanjaksoja, jolloin elintarvikehuolto on ollut tuonnin varassa. Nälkä on ollut kansan vieraana toistuvasti aina meidän päiviimme saakka. Toisaalta Suomesta on aina osattu tehdä ulkomaankauppaa. Meri ja vedet ovat olleet suomalaisten silta ulkomaille. Turkiksia, tervaa, lautaa, lankkua. Tämä meikäläisen asuinpaikka Vakka-Suomikin on saanut nimensä kukoistavasta talonpoikaiskaupasta. Täältä on viety puuesineitä - vakkoja - Ruotsiin ja muihin Itämeren valtioihin. Suoraan kotirannasta. On sitä tosin uhkarohkeutta ollut elintarvikekaupankin vaikealla alalla. Olen kuullut, että jo 1700-luvulla tehtiin Siilinjärven Pöljän kylältä voinvientiretki suoraan Lontoon toreille. Lieneekö totta ollenkaan. Mutta näin EU-aikana ruoan vientimme on kokenut jo sekä nousun että romahduksen. Aiheuttajana ei kylläkään ole ollut paljon mainostettu Brysselin yhteisö vaan rakas Venäjä. Neuvostoliiton romahduksen myötä alkoi nimittäin naapurikauppa kukoistaa sekä Pietarin että Baltian suuntiin.Tavaraa meni muuallekin itään niin, että piikki näkyy tilastoissa. Kunnes sitten touhuun tuli nolo loppu viime vuonna. Valuuttakurssit sekosivat, Venäjä meni takalukkoon ja vientikauppa tukkoon. Hetken jo todellakin näytti siltä, että idän viennistä tulisi elintarviketaloudellemme uusi tukijalka. Viennillä pystyttiin paikkaamaan kotimarkkinoiden eurohinnoittelusta aiheutunutta romahdusta. Ruotsalaiset, jotka olivat satsanneet miljoonia Länsi-Euroopan markkinoiden valloittamiseen, katselivat jo kateellisina vierestä suomalaisten hiljaisen työn tuloksia. Vienti on vaikea muttei mahdoton laji. Ensimmäinen edellytys viennille on se, että viejällä on tavaraa, jota ulkomainen ostaja haluaa. Tässä en ole mikään ekspertti, mutta minulla on se käsitys, että jos puhutaan elintarvikkeista, niin idässä arvostetaan hieman erilaisia asioita kuin lännessä. Toisaalta halpaa tavaraa ei kannata Suomesta saakka ryhtyä viemään. Tapulitavaraa löytyy kyllä lähempääkin. Suomalaista elintarvikesektoria ei osaa oikein moitiskella viennin puutteesta. Eihän meillä koskaan ole sen menestyksen varaan erityisesti rakennettu: 80-luvun maatalouspolitiikassa viennillä oli vahva osa, mutta sen tehtävänä oli lähinnä toimittaa ylijäämät maasta. Valitettavasti tätäkin ajattelua yhä tapaa. Samantyyppistä touhua se oli tietysti muuallakin, mutta toiset tekivät asiat toisia viksummin. Esimerkiksi tanskalaiset hyödynsivät EU:n vientitukia komeasti ja rakensivat sikasektorilleen vahvat vientibrandit, tuotemerkit. Niiden avulla vientiä on voitu hoitaa välillä kannattavastikin, vaikka tukirahan tulo vientiin onkin ehtynyt. Suomalaisten ei kuitenkaan kannata tehdä samaa kuin tanskalaisten, saati sitä, mitä ruotsalaiset yrittävät. Meidän pitäisi nyt - jos vientiä siis tavoitellaan - systemaattisesti rakentaa sille kunnon pohja. Meillä pitäisi olla erottuvat, halutut tuotteet ja niillä ammattitaitoiset tekijät. Se, että itse tiedämme asian näin jo olevan, ei vielä riitä. Nokiakin teki mainioita kumisaappaita ja pehmeää vessapaperia, mutta vasta käteen sopiva kännykkä vei pörssitaivaaseen. Luonnonmukaisuus, ekologia, turvallisuus ja ympäristöystävällisyys ovat tämän päivän iskusanoja. Niillä olisi viennissäkin käyttöä, mutta pelkäänpä, että olemme tästä junasta jo myöhässä.