Laitila 29.12. 1998
MT /kolumni / TK


 Viimeisenä päivänä

Minä myönnän, että en ole erityisen järjestelmällinen ihminen. Minun
työhuoneestani on aivan turha etsiä merkkejä preussilaisesta kurista.
Paperit kyllä yleensä löytyvät, laskutkin tuppaavat tulemaan ajallaan
maksetuiksi, mutta viivoittimella vedettyä linjakkuutta täältä saa
hakea.

Kalle-Kustaa Mannerheimi katsoo tuolta tuikeana seinältään, kun
tumppaan postin tuomat tuhannen kuorta ja kaavaketta nyrkinnieltäväksi
mälliksi. Rakastan kahahdusta, joka kaikuu nurkasta, jossa alimpana
jossain oli roskakorikin. Sinne sujahti taas jonkin ekonomin  päivän
työ. Puolen vuoden välein raivaan koko paskan jätesäkkiin ja vien
etukuormaajalla paperinkeräykseen.

Kirjanpito, jota tässä viimeisenä päivänä on syytä tutkailla, sentään
on tietokoneella. Siihen änkee suhteellisen pieneen tilaan siunatun
paljon tietoa. Voi suorastaan puhua modernein termein
"mänitsmentistä".  Ennen pärjäsi lupiaskin kannella ja
maatalouskalenterilla.

Mutta ne kuitithan rakkaalle verottajalle jotain merkitsevät, eivät
vain numerot sarakkeissa. Viime syksynä olisi sattuneesta syystä ollut
muutakin tekemistä, mutta verotarkastus käy sadonkorjuun edellä. Siitä
viisastuneena pyydän nyt kaikilta yhteistyökumppaneilta täydelliset
kuitit päiväyksineen, sotuineen ja allekirjoituksineen.

Parasta taitaisi olla noudattaa mainostettua erikoistumisperiaatetta
ja siirtää koko kirjanpito muualle. Että jos sitä jonkun markan saa
aikaiseksi, niin kai sen sitten joku jo oikeaan paikkaan ylöskirjaa.
Tai kirjaa edes oikein. Näin vuoden viimeisten päivien
välitilinpäätöksessä huomasin lyöneeni pisteen sijasta pilkun eikä
lasku ollutkaan mennyt maksatuksessa eteenpäin.

Ilmankos niitä maksukehotuksia alkoikin kertyä tuonne nurkkaan ja minä
kun luulin niitä aiheettomiksi.

Toisaalta nyt verottajan arvomaailmaan tutustuttuani, en suin
surminkaan toivo arvioverotusta takaisin. Kysymys oli kananmunien
suoramyynnistä. Verottajan aivoituksissa "Tuotteita Laitilan
maatiloilta" oli muuttunut "valtakunnalliseksi suoramyyntiketjuksi".
Nimi paikallisessa kataloogissa johti siis epäilyyn lähes törkeästä
veropetoksesta. Lopputuloksena oli, että ilmoittamani muutaman sadan
markan tulo kelpasi verottajalle.

Lisämätkyilyjä ei siis siltä osin tullut. Todennäköisesti olen
kuitenkin nyt merkitty mies pitkäksi aikaa, kun en malttanut olla 
vertailematta tilannetta verohallituksen pääjohtajaan kohdistuviin
epäilyihin. Rinnastuksen paikka oli kuitenkin suulalle
verovelvolliselle aivan liian herkullinen.

Turha silti urputtaa. Verottaja on aina oikeassa, niinkuin
toimittajakin. Molemmilla on se kuuluisa viimeinen sana. Ja
verottajalla vielä lakikin, joka Suomessa kohdistuu kaikkiin
kansalaisiin samalla tavalla.

Toisaalta maatilojen on oltava verottajalle kiitollinen. Harvan
sukutilan salossa keikkuisi viiriä, ellei verottajaa olisi. Kustaa
Vaasastakin on tullut sukututkijoiden siunaus, vaikka aikanaan
verovoutia kirottiin melkein yhtä paljon kuin nykyään
maatalousministeriä. Kuka tietää, vaikka näistäkin tietokoneelle
piirretyistä taulukoista joku jälkeläinen löytäisi kirjan aihetta.
Viimeisten viljelijöiden merkilliset vaiheet? Ehkä.