Laitila 10.6. 1998 Turun Sanomat / Kolumni Ekomerkkejä ja isäntävaltaa Kaikkihan me tiedämme, että Suomi elää metsästä. Harva sen sijaan tietää, kuka metsiä ja metsäteollisuutta jatkossa omistaa ja hallitsee. Metsissä riehuu ainakin kaksi kulorintamaa, vaikka suhdanneharjanteen huipulta niitä onkin vaikea huomata. Toisen rintaman kärjessä polttaa metsien käsittely ja hoito. Erityisesti kiistellään siitä, kuka määrittää ja mihin hintaan metsissä möyrimisen ekologisen arvon. Puun kaataminen on aina tuottanut suomalaiselle paitsi taloudellista hyötyä, myös suurta tuskaa. Meidän germaaniset geenimme pakottavat puunjalostukseen, kun taas itäinen perintö sanoo, että metsä ja sen puut ovat enemmänkin kavereita. Pohjimmiltaan "metsänhoidon" ekologisessa arvioinnissa on kysymys juuri näiden ristiriitojen yhteensovittamisesta. Ja on siellä sitten niitä tikkoja ja aarnimäihiäisiäkin, kämmeköistä puhumattakaan. Sitä mukaa kun ihmiskunta ja sen mukana suomalaisetkin vieraantuvat maalaisista juuristaan ovat metsänhoitajat tienneet informaation ja ohjeistuksen arvon. Mutta liian hitaasti on toimeen tartuttu. Yhtäkkiä metsien marssijärjestyksen määrääkin "joukko huolestuneita kansalaisia", joilla on tarjota oma ohjeistuksensa ja merkkinsä kautta maailman metsäteollisuuden. Tämä kaikki erikoistarjouksella pientä korvausta vastaan. Arvioiden mukaan vain pari tonnia hehtaarilta ja suomalaispaperi saa taas seilata vailla ekoterroria maailman merillä. Tämän kansainvälisen FST:n (Forest Stewardship Counsilin) vastapainoksi on kehitelty omia kansallisia lähestymistapoja ja merkintöjä. Suomessakin asiaa on juntattu jo vuosien ajan eteenpäin, yhteistyössä luonnonsuojelujärjestöjen ja metsänomistajien kanssa. Näyttää kuitenkin siltä, että kansainvälinen merkki elää omaa elämäänsä ja saa ainakin julkisuutta. Meille suomalaisille metsänomistajille ekoarvojen korostaminen ei sinällään tuo suuresti uutta. Suomalainen metsien käsittely ja hoito on saanut paljon tunnustusta, viimeksi Maailman Luonnonsäätiön kansainvälisessä arvioinnissa. Perussyy tähän on selvä: suomalaiset metsät ovat 75-prosenttisesti yksityisomistuksessa. Metsissä eivät yhtiöiden miehet jyllää, vaikkakin hakkuutyö onkin pitkälti jo viety omistajien käsistä. Merkinnöissä - mitä ne sitten ikinä ovatkaan - korostuvat modernit laatuajatukset. Jos elintarvikepuolella lyödään pystyyn laatuketjua pellolta pöytään, on sama työ meneillään kannolta kartonkiin. Mutta viimeistään Natura-hankkeen tökerö toimeenpano on vienyt metsänomistajien uskon ekoporukan merkkipolitiikkaan. Paitsi ekologiasta, kysymys on myös isännän vallasta omassa metsässään. **** Isäntävallasta näkee painajaisunta myös pääministeri Paavo Lipponen. Ehkäpä se oli yksi painava syy, miksi valtionyhtiö Enso naitettiin ruotsalaiselle Storalle eikä suinkaan kotoiselle Metsäliitolle, monista kosinnoista huolimatta. Mutta ojasta voi joutua myös allikkoon. Jos isäntävaltaa pelkää, voi saada tilalle ruotsalaista herravaltaa. Toisaalta Marcus Wallenberg eduskunnassa käydessään hurmasi sosialidemokraattiset naiskansanedustajat tavalla, johon metsäisäntä ei ikuna kykene. Lieneekö Tuulikki Hämäläinen vieläkään toipunut. Sinällään koko isäntävalta käsite on melkoista retoriikkaa. Pääministerin tunne-elämässä lienee tällä kohtaa perin ikävä vamma, koskapa toistuvasti kuulemme vertauksia Lapuan liikkeestä lähtien. Vaikka tällainen arvon kohotus sinällään hiveleekin mieltä, niin todellinen valta on todellisilta isänniltä karannut. Elintarvikeketjussa viljelijä on jäännöserän jakajana ja puun hinnassa uhkaa käydä samoin. Enson fuusio toi kyllä pientä helpotusta. Puuneuvotteluissa se on tähän asti vedonnut kurjaan maksukykyynsä, mutta annas olla kun yhdistyttiin. Jukka Härmälän mukaan yhtiö on niin tirheässä kunnossa, niin tirheässä kunnossa. Olivatko isännät sittenkin oikeassa?