Laitila 2.1. 1998 Lalli / kolumni / Maaseudun uusi aika Käytin joulunajan pyhäpäivät pitkästä aikaa kunnon lukemiseen. Sain pukilta muutaman kirjan: Hannu Raittilaa ja Andrei Makista ja sopi siihen joukkoon pari kanakirjaakin, jotka lainasin Siipikarjaliitosta. On pakko tunnustaa, että en ole sitten kevään kerinnyt kokonaista kirjaa lukemaan. Alan vähitellen ymmärtää äitiäni, joka muisti manata meikäläisen puolipäivän lukuintoa. Maalaistalossa ei ole varaa istuksia kirja tahi lehti nenän alla keskellä arkipäivää. Se ei kylläkään tarkoita, etteikö olisi tavoittelemisen arvoista lukea paikallinen kunnankirjasto seinästä seinään. Mutta se on tehtävä sitten, kun heinät on korjattu, viljat puitu, kynnöt kynnetty ja lehmät lypsetty. Siis öisin tai talvisin. Saa valita. Tämän kauno- ja kanakirjallisuuden ohella mieltä jäi polttelemaan maaseutupolitiikka. Käteen sattui joulun alla nimittäin myös Eero Uusitalon aiheesta kirjoittama oppikirja "Elinvoimaa maaseudulle". Elinvoimaa maaseudulle. Nimi voisi olla peräisin melkein mistä vain. Maatalousnäyttelyn teemasta, ministerin juhlapuheesta, MTK:n mielenosoituksesta, tienvarren mainostaulusta tai poliitikon vaatimuksesta. Niin on elävä ja elinvoimainen maaseutu tarrannut kielenkäyttöömme ja useimmiten vielä positiivisena, yleisesti hyväksyttynä tavoitteena. Uusitalon kirja on kuitenkin oppikirja, ei mikään poliittinen manifesti. Se kertaa menneitä läheltä ja kaukaa, jäsentää maaseudun käsitteitä, latelee tavoiteohjelmia ja tukijärjestelmiä, vatvoo maaseudun lähestymisen ongelmaa ja historian painolasteja, miettii ja asettaa tulevaisuuden tavoitteita sekä pohtii käytettävissä olevien keinojen riittävyyttä. Uusitalo ei kirjassaan kiihkoile, paitsi silloin kun virkamieskunnassa on saatu aikaan jokin erityisen typerä kehitysvaihe. Silmälappuperusteinen jäykkä sektoripolitiikka saa Uusitalonkin lipsumaan oppikirjamaisesta tyylistä. Epäselväksi ei jää, että Uusitalo luottaa maaseudun ihmiseen ja on yhteistoimintamies miltei uuspellervolaisessa hengessä. Virkamiehenä Uusitalo tosin joutuu toivomaan yhteistoimintaa poliittis-byrokraattiselta julkishallinnolta. Maaseudun ihmisen kokemusmaailman mukaisesti sehän tapahtunee heti helvetin jäätymisen jälkeen seuraavana. Kirjassa ei sinällään ole mitään ihmeellistä uutta. Merkillistä on silti se, että kirja kertaa maaseutupolitiikan lyhyehkön historian ja pistää miettimään, onko meillä aina tehty oikeita asioita. Onko meillä sittenkään tajuttu maaseudun monimuotoisuutta, onko ymmärretty maaseudun ja kaupunkien riippuvuutta toisistaan saati keskitytty liiaksi maatalouden saattamiseen "kilpailukykyiselle" tasolle. Onko analyysi maaseudun tulevaisuudesta oikea. Tai onko sitä edes tehty? Dosentti Uusitalo nostaa itse hieman katinhäntää ja kehuu suomalaista maaseutututkimusta. Miksipä ei, Euroopan maaseutumaisin maa ansaitsee perusteellisen tutkinnan ja tulkinnan. Kirjasta löytyy paljon siteerauksia ja tilastoja. Ne kertovat maaseutumme erilaisuudesta. Ne kertovat myös torjuntavoitosta, jonka 70-luvun kylätoiminta otti silloisesta poismuuttoaallosta. Yhtä hyvin ne kertovat mahdollisuuksista kääntää maaseudun vallitsevaa europessimismiä toivorikkaampaan suuntaan. Uusitalon todistus saa mahdollisuudet tuntumaan jopa itsestäänselvyydeltä. EU-politiikkakin on muuttumassa maaseudun kokonaisuutta suosivaan suuntaan, tai niin nyt ainakin on lupa olettaa. Hankerahaakin olisi tyrkyllä kolme-neljä kertaa nykyistä enemmän. Kirja antaa uskoa siihen, että maaseudullekin voisi koittaa uusi aika. Kirja on optimistinen, mutta myös perustelee asenteensa. Erityisen mielenkiintoista on lukea muiden maiden - kuten Irlannin - tekemisistä vastaavien ongelmien edessä. Jakso käy lähes selviytymisoppaasta. Rivien välistä pitää kylläkin lukea se, että sellainen lapsuuden maaseutu - joka sukupolvella vähän erilainen - ei tule palaamaan. Välistä pitää lukea sekin, että maaseudulla kylien kuolemakin on aina läsnä. Asennetta vaatii syrjäkyläläiseltä ymmärtää, että eurooppalaisen maaseutukäsityksen mukaan jo Rauman ja Porin menestys arvioidaan samassa sarakkeessa. Siihen ei tosin Uusitalo sorru. Kirjan lukemisen jälkeen vahvistui uudelleen se käsitys, että ihminen on maaseudun tärkein voimavara. Osaavaa, idearikasta, luovaa ja rohkeaa ihmistä ei korvaa uusi, hehkuvakylkinen avustuspihatto eikä kestopäällystetty maantie. Maaseutu on luonnon, talouden ja ihmisen upeaa yhteistyötä. Sattuneesta syystä olen kiertänyt aika paljon maaseudulla puhumassa ja keskustelemassa. Synkkyys vaivaa. Raju muutos on läsnä ja maaseudun ihmiset tuntevat oikeutettua katkeruutta. Kovasta työstä jää usein vain ikävä muisto ja julkisuuden herjat päälle. On silti väärin tartuttaa toivottomuuden tuskaa kanssaihmisiin tai nuorempiin sukupolviin. Lapsia ja nuoria olisi rohkaistava kouluttautumaan, mutta samalla vahvistaa siteitä maaseudulle. Kuntien päättäjät ovat tässä todella vastuullisessa roolissa. Kerran maaseudulla asuneet ovat kaikkein potentiaalisimpia palaajia ja elämän kehittäjiä. Onko heille parasta vanhempana auktoriteettina katkerana toivottaa:"älä nyt vain tänne kuvittele jääväsi"?