Laitila 8.7. 1998 MT / Kolumni / TK Yhteiset eväät Tässä jokunen vuosi sitten kun riemukasta EU-taipalettamme käynnisteltiin, muokattiin investointitukijärjestelmää voimakasta rakennekehitystä suosivaksi. Tuelle tarkennettiin eläinyksikkö- ja hehtaarikohtaisia alarajoja ja tukiprosentein annettiin täkyjä siihen suuntaan, mikä nyt missäkin katsottiinkin jatkuvan kannattavan tuotannon edellytykset täyttäväksi. Sittemmin tukijärjestelmään on asetettu entistä suurempia toiveita. Brysseliä myöten on katsottu, että se kattaa eteläisen Suomen jäljellä olevat vakavat vaikeudet aina vuoteen 2001 saakka. Sitten on jäljellä olevat ongelmat siirretty eläkkeelle tai kortistoon ja voidaan kehittää uusia ongelmia. Tukijärjestelmää on kovasti mainostettu ja kieltämättä se onkin hyvä, jos kohdalle sattuu osumaan. Mutta prosenttien takana on aina ikuinen ongelma: rahan riittävyys. Jo pelkkä kansallinen lantasuulien rakentamisohjelma haukkaa aimo loven rakennekehityksen penneistä. Ja loppuja Maaseudun kehittämisrahaston varantoja saalistaa valtion velan ahne kita. Itsekin kuulun niihin, jotka ovat pariin otteeseen raahanneet puolitoista kiloa papereita piiriin ja sitten taas lisää, kun joku sekoilusuunnitelma onkin ollut väärällä lomakkeella. Vielä ei ole tärpännyt, vaikka tässä välillä tuli lotostakin neljä oikein. Työn paljoutta ja rahan puutetta valittelivat. Uskon sen, kun näin ne käytävillekin pinotut hakemukset. Sikala- ja broilerhallien prosenttien takaa löytyy kuitenkin yksi tukimuoto, joka on mielestäni rakennekehityksen kannalta kaikkein mielekkäin. Se on tuki yhteiskoneille. Yhteiseen käyttöön hankituille koneille on ollut parhaimmillaan mahdollisuus saada 20 prosentin avustus ja 20 prosentin tukivaikutteinen korkoetu. Siksi olinkin jokseenkin järkyttynyt, kun juhannuksen tietämillä ministeriöstä ilmoitettiin, että tätä tukea heikennetään ratkaisevasti jättämällä avustus pois. Syytä on kierrelty, mutta ilmeisesti takana ovat isojen isäntien puimurikaupat. Ei ole hyväksi, jos vähän pollempi viljelijä hankkii puolen miljoonan puimurin ja saa siihen naapurin allekirjoituksella satatonnia rahaa. Ei se olekaan hyväksi, mutta ei kourallinen järjestelmän suomia typeryyksiä voi lopettaa koko systeemiä. Lapsi on menossa pesuveden myötä. Maatalouden suurimmat kustannukset (noin karkeasti) ovat koneissa. Huonosti tuottavaa mutta usein välttämätöntä pääomaa on kiinni miljardikaupalla. Ei tarvita kaksista talonpoikaisjärkeä oivaltamaan, että jos maatalouden tuotteiden hinnat yhä laskevat on tätä pääomamassaa saatava alaspäin. Minun mielestäni lähes ainoa järkevä tapa säilyttää tuottavuus ja konepääoman taso on voimakkaasti lisätä yhteiskäyttöä ja urakointia. Järkisyin on pelkästään mahdotonta puolustella ministeriössä tehtyä päätöstä. Voidaanhan tietysti sanoa, että jäähän korkotuki. Nykyisen korkopolitiikan aikana harva yrittäjä kuitenkaan lähtee viranomaisten lankettisulkeisiin ja tarkastusrumbaan. Apu voisi yhä olla taloudellisesti merkittävä, mutta prosessi vie voimat sitkeimmältäkin. Avustustuki yhteiskoneisiin on palautettava. Ei ole kielletty virkamiehiäkään visioimasta siihen suuntaan, että myös ministeriö voisi olla mukana kehittämässä eurotyylistä koneasema- tai urakointipalvelua Suomeen. Henkiset esteet siltä lienee jo raivattu.