Laitila 2.11. 1998 MT / kolumni /TK Viidakkolinjalla Sieltä se tulee, pyöreäsilmäinen, lättänokkainen ruskea sauhuttava scania, ajaa joen yli, kääntää Huhtamon puolella ja noukkii meidät punaisen suulin edestä kyytiin. Minä istun etummaiseen, on mukava katsella ulos etuikkunasta ja seurata kun Topi vääntelee isoa lattiaan katoavaa vaihdekeppiä. Moottorin päällä on suuri keinonahkakotelo, siinä voi joskus istua kun paikat loppuvat kesken, lämmittää mukavasti ja diisselin käry unettaa, rahastajan laukku tärisee nahkaremmissä moottorin päällä, kohta se putoaa linkkuoven monttuun. Monet sivuikkunoista ovat vuosien kosteudesta sumuiset, vesi valuu lasien välistä alas, seuraan kun jonot kasvavat puroiksi, jotka päättyvät rikkinäiseen kumitiivisteeseen saakka. Joka toisessa ikkunassa on tuuletusluukku ylhäällä, mutta niitä ei saa auki kuin kansalaiskoululaiset hyvällä tuurilla. Riko lasi oheisella vasaralla. Höh. Savi jää saappaisiin, ilma on täynnä pistävää, kymmenien istuimenrivassa kuivaavien villatumppujen hajua. Etupaneelissa on kello, sen vieressä lukee "tupakointi ja seurustelu kuljettajan kanssa kielletty, tässä autossa on 45 istumapaikkaa", vartti ajettu eikä vielä olla edes Seikunmaalla. Lasketaan kilpaa montako kertaa Topi katsoo taustapeilistä takapenkkiin. Niinkuin se yksikin kuski, päästiin viiteentoista ja se ajoi Haverin kurvissa ojaan. Myöhästyttiin tunti ja sitä pidetään edelleenkin parhaana saavutuksena. ***** 12 vuotta koulubussissa viidakkolinjalla. Ensimmäisenä autoon, kierros Varsinais-Suomen syrjäkylillä, reilun 20 kilsan ja tunnin päästä keskustaan. Siinä sitä seistään, reput olkapäillä, kello soi ja jonon päähän. Kouluun tuntia aikaisemmin kuin kirkonkyläläiset, ne nukkuu vielä kun me on oltu jo tunti linkkarissakin... Koulussa on kyllä hauskaa, vaikka mulla on juuri määrätyt rillit ja joidenkin mielestä kohtuuttoman iso pää. Olen sitä mieltä, että vaikutelma johtuu niistä laseista. Isosisko Maarit on vuotta ylempänä, minä kuuden vanhana ekalla. Lääkäri katsoi suuhun ja sanoi, että koulukypsä. Mahtoiko olla sama äijä, joka myöhemmin totesi, että kelpaa palvelukseen? Jarmo on kohta kahdeksan, roteva ja kiusaa. Minä näen painajaisia. Meillä kotona on kirvesmiehiä ja ne käskee laittaa muntterin narun päähän. En kerkiä, sillä joudun nyrkkitappeluun. Maarit ottaa lasit ja minä voiton. Luokka on rinkinä ympärillä. Joudumme puhutteluun. Minä en sano mitään, mutta toiset kertoo kuorona, että Jarmo aloitti. Jarmo saa jälkkäriä, minä kävelen huuli turvoksissa linkkarille. Kotona ei puhuta mitään. Enää ei tarvitse tapella. Kaunistolla on lasit ja se on aika hurjana, jos se suuttuu. Pikkukylästä tehdään modernia. Siitä ainoasta kadusta tahkotaan leveä, kunta rakentaa vuokrakerrostalon, puutalot häviävät. Paitsi se yksi, jossa on talouskauppa. Suffeli maksaa siellä viisitoista penniä ja tupakkiakin myydään isommille pojille kuulemma yksi kappalein, mutta siitä ei saa puhua. Minä en osta. Säästän viikkorahoista. Saan viisikymmentä penniä kun siivoan huoneeni ja kannan polttopuita sisälle. Kerään niitä aarrearkkuun. Siellä ne ovat vieläkin. **** Miksi muistelen tätä nyt? Menin kouluun syksyllä 1969, vuotta myöhemmin kuin kotikunnastani oli suljettu sivukouluja oikein urakalla. Ympyrä on siinä mielessä sulkeutunut, että jos jossakin vielä sivukouluja on jäljellä, niiden kohtalosta säästöjen ja väestökadon keskellä puhutaan taas kaikkialla kiivaasti. Olen käynyt vain sitä kirkonkylän isoa koulua. Matkat olivat raskaat, päivät pitkät, luokat melkoiset, toki lukemaan ja laskemaan opittiin sielläkin. Hyppäys oppikouluun ja siitä eteenpäin ei sitten sekään ollut suuri, kun kirkolla jo käytiin. Mutta syrjäkyläläinen olit aina kotikoulussasi, kun kerran matkan takaa kuljit.