Laitila 29.10.1997 MT / Kolumni / TK Tulevaisuutta tekemässä Paikallinen tuottajayhdistys urakoi viime viikoksi kokoon keskustelutilaisuuden. Mukaan oli kutsuttu eri järjestöjen tai - kuten hienosti sanotaan - sidosryhmien edustajia. Meidät eristettiin yhdeksi ehtooksi samaan huoneeseen ja pyydettiin tulemaan ulos selväjärkisten kehittämisehdotusten kanssa. Hyvä porukka meitä olikin ja hyvä keskustelu käytiin. Ihan aluksi pyrimme - kuten hienosti sanotaan - visioimaan näkemyksemme pitäjän maataloudesta ja maaseudusta kymmenen vuoden päähän. Siitä taisimme olla aika tavalla samaa mieltä, että pitäjän tilaluku puolittuu ja rahavirratkin vielä supistuvat. Kyyti on muna- ja vihannespitäjässä ollut jo nyt sen verran kovaa. Emme me siitä erityisesti masentuneet, vaikka se tietysti vähän järkyttikin. Alaspäin tässä määrässä ollaan oltu menossa 60-luvun alusta lähtien, että ei nyt mitään erityisen uutta puheenaihetta ole keksitty. Enemmänkin taisi huolettaa kysymys rahasta. Pärjäävätkö ne yrittäjät, jotka jäävät, jos vihanneskilosta saa verollisena 50 penniä tai munakilosta kolme markkaa. Ja sitten jonkun tukimarkan päälle, jos poliitikot sattuvat olemaan suopeina. Jatkuva epävarmuus ja kasvavien alojen puute näivettää rahapussia ja tappelumieltä. Mutta kun melkein torpasta kuin torpasta löytyy historiaa 500 - 600 vuoden päähän, niin ajateltiin, että onpa meillä tässä tätä - kuten hienosti sanotaan - perspektiiviä. On sopeuduttu, on tapeltu ja välillä jopa pärjättykin. Ajateltiin, että parinkymmenen vuoden päästä saattaa maailma jo olla toisenlainen, kunhan vain leivässä pysyttäisiin sinne saakka. Selviytymiskeinomme olivat hyviä, vaikka eivät ehkä koettelemattomia. Meinattiin, että ihan ujostelematta hyökättäisiin kaiken maailman tukien kimppuun ja rohkaistaisiin vielä vähän kaveriakin. Turha sievistely ja ylpeys pois silloin, kun kysymys on oljenkorresta. Sillä tavalla kuitenkin ajateltiin, että uutta kuivuria tai konehallia ei sillä tuellakaan kannata tehdä, jos vanha toimii. Ei vaikka SKOP ... anteeksi, ministeriön investointitukiporukka siihen kehottaisikin. Yhtä tärkeää olisi kustannusten pudottaminen, vieläkin vieläkin vieläkin vain. Oikein ruvettiin räknäämään, että eniten taitaa rahaa olla kiinni traktoreissa, puimureissa ja suurissa työkoneissa. Tarjolle on jo tullut tehokasta urakointipalvelua, mutta enemmän tarttis saada. Mietittiin jopa sitä, olisiko sitä niin nokon tärkeää tehdä itse omat kevätkylvönsä, jos se urakoimalla onnistuisi halvemmalla? Siis, jos se onnistuisi. Kuten hienosti sanotaan, radikaaleinta taisi sittenkin olla se, että ajateltiin laittaa oma takapihamme kuntoon. Jos meitä kymmenen vuoden kuluttua on puolta vähemmän, kuka pyörittää näiden maaseudun lukuisten järjestöjen rutiinikokoukset toiminnasta puhumattakaan. Jääkö yrittäjille muuta aikaa kuin kehittää tilaansa? Oli hiukan sellaista meininkiä, että jos koottaisiin näitä paikallisia maaseudun yhdistyksiä saman sateenvarjon alle värjöttelemään. Laitettaisiin vähän voimia yhteen ja tehtäisiin ihan - kuten hienosti sanotaan - projekteja vaikka niiden kustannusten alentamiseen. Hurjimmat ajattelivat, että jos ryhdyttäisiin pyörittämään vaikka omaa koneasemaa, tai palkattaisiin oma tukineuvoja haravoimaan mahdollisuuksia. Ehdotus aiheutti - kuten hienosti sanotaan - erilaisia vibraatioita tuolla kuulijoiden sielunelämän puolella, mutta eipä sitä julkisesti tyrmättykään.