Laitila 5.8. 1997
MT / Kolumni / TK



 Solidaarisuuden aika

Arkkipiispa John Vikström osui Yläneellä harvinaisen hyvin maaliin.
Kysymys ei ole toki jalkapallosta, vaikka piispa mielellään paukuttaa
verkkoja tälläkin areenalla. Vikström puhui meille
varsinais-suomalaisille maaseudun yrittäjille MTK:n 80-vuotisjuhlassa.

Arkkipiispa kohenteli kolhiintunutta itsetuntoamme vakuuttamalla
tarpeellisuudestamme. Vain riittävän pitkä perspektiivi niin eteen
kuin taaksepäin auttaa meitä ymmärtämään muutoksen tuulia.
Tuiverrukseen rohkeimmat kyhäävät jo tuulimyllyjä, vaikka suurimmaksi
osaksi taidamme vielä kurkkia eteenpäin suojaisesta kolosta.

Itselleni jäi parhaiten mieleen arkkipiispan hienovarainen vetoomus
maaseudun keskinäisen solidaarisuuden puolesta. Jos otettavaa on,
pitäisi kaverillekin jättää.

Muistelin näitä sanoja istuessani tiistaina Ruskotalolla
kananmunantuottajien kriisikokouksessa. Siinä meitä köllötteli
kolmisensataa tuottajaa, kun vielä kaksi vuotta sitten äänekäs porukka
täytti Someron Teeriharjun. Kutistuva joukkomme oli melko hiljaista
sakkia. Tyytyväisimpiä taisi olla se puolisko, joka oli jo kanojen
kanssa vehtaamisen lopettanut. Heidän ei enää tarvitse kärvistellä
ongelman ratkaisumallien kanssa.

Kuulun itse niihin syntisiin, jotka ovat lisänneet kananmunien
tuotantoaan. Kanat ovat toki siirtyneet lattialle, kohta luomuunkin ja
määräkin on pienehkö. Markkinatkin vetävät mukavasti.  Ratkaisun
perustana on tietysti ollut oman tilan selviytymisstrategia. Sisäistä
painia olen silti aina joskus joutunut käymään: muistan vielä hyvin
ensimmäiset opiskeluaikaiset lehtijuttuni, jossa kaikkitietäväisen
viisaana todistelin ylituotannon turmiollisuudesta. Kepulaiset
ystäväni ihmettelivät, mutta olinpa lopulta oikeassa. Valitettavasti.

Kysymys sisäisestä solidaarisuudesta ei ole vain maaseudun ongelma.
Yhteiskunta jakautuu kovaa kyytiä ja visiot etuoikeutettujen luokasta
ovat hurjia. Saksalaisen toimittajaparin kirjoittama kirja kasaa lisää
hiiliä kovan kapitalismin varpaille. Kirjoittajien kärjistyksen mukaan
tien päässä odottaa viidesosan yhteiskunta. Vain parhaalle
viidennekselle löytyy mielekästä tekemistä ja sen myötä julmetusti
rahaa. Loput 80 prosenttia pidetään rauhallisena huumeiden ja kevyen
viihteen avulla. Aina siinä ei onnistuta.

Kärjistys on myyntikikka, mutta solidaarisuuden tarve on silti tätä
päivää. Onko meillä malttia saavuttaa sisäinen sopu ja keskinäinen
yhteisymmärrys?

Vastaisin, että ei taida olla, ellei se olisi väärä vastaus.