Laitila 29.4. 1998 MT / Kolumni / TK Sikasykli maatalouden veturiksi MTK:n lihavaliokunta on tehnyt kevään mittaan merkittävän linjauksen. Se on laatinut viiden vuoden strategian. Rätingit on lyönyt pöytään työryhmän sihteeri, Pyhäjärvi-Instituutin johtajaksi siirtyvä Heikki Isosaari. Puhetta ryhmässä on johtanut toinen varsinais-suomalainen, Hannu Mäki-Laurila Yläneeltä. Ohjelma yllättää rohkeudellaan. Sikamiehet ovat töpselinokistaan niin ylpeitä, että katsovat tuotteen kelpaavan vientiinkin. Ja millaiseen vientiin: jopa ihan menestykselliseen tai kannattavaan vientiin. Sianlihan tuotanto onkin paisunut EU-aikana suorastaan rajusti. Ne, jotka investoivat eivät enää puhu eläinpaikoista vaan kymmenistä metreistä. Niillä tarkoitetaan uudisrakennuksen pituutta. Jokseenkin tasapainoisilta markkinoilta aloitettu kasvu on johtanut jo 13 prosentin vientiosuuteen viime vuonna. Samalla kotimaan kulutus on kasvanut merkittävästi. Mutta sikamiehet pistävät paremmaksi. 2000-luvun puolella vientimarkkinat löydetään viidennekselle tuotantoa eli jopa 40 miljoonalle kilolle. Jo nyt potkan vientiä rajoittaa tavaran puute. Hullu lehmä nitisti Euroopan nautamarkkinat ja unionin väki herkuttelisi siankyljellä, jos vain olisi. Kulutus kasvaa ja etenkin laadultaan erinomaisella, lähes taudeilta vapaalla suomalaisella possulla olisi kysyntää, väittävät ainakin ossuusteurastamot kilvan. Hiljaa kuiskutellaan myös Jaappanin markkinoista. Minä tunnustan kuuluvani niihin, jotka sianlihan hyvä menestys on yllättänyt. Kun EU-jäsenyydestä neuvoteltiin, maalailtiin sikapossun tulevaisuutta hyvin synkin värein. Yksiköt ovat pieniä, rehu kallista ja Tanska liian lähellä. Jos 80 prosentin omavaraisuuteen päästään, niin hyvä on. Onni ja pikkaisen taitokin on ollut myötä. Nautapuoli juoksi kriisiinsä ja keskisen Euroopan sikaruttokin on nostanut hintaa sopivasti. On silti myös sikamiesten muistettava, että kansallinen tukipaketti rakennettiin sikakriisin tunnelmissa ja että investointituissakin sika on ollut painopisteenä. Vaikka sekä kokoomuksen että keskustan sisällä on aina ollut vahva sikalobby, eivät tukiratkaisut välttämättä jatkossa noudata samaa kaavaa. Ehkä pitäisi? Sikastrategia laajentaa vientivetoisuutta koko maataloustuotantoon. Se haluaa olla ala, joka jalostaa Suomen rehuviljalaarin läskiksi ranskalaisten pöytään. Kuulostan varmaan kyyniseltä, mutta tässä on jotakin tuttua. Viimeksi vastaava linjaus tehtiin 70-luvun lopulla, jolloin sovittiin rehuviljavuoren sulattamisesta kananmuniksi. Suomalaisista, laadukkaista munista sai silloin hyvää hintaa. Valitettavasti vain muukin teollinen maailma valitsi saman strategian rehuviljan jalostamiseksi ja lopputuloksen muistamme kaikki. Viime vuonna muuten myytiin yhä yli 20 prosenttia kananmunantuotannosta vientiin ja joka ikinen myyty kilo rasitti tuottajan kukkaroa. Nostan silti sikasektorille hattua. Nyt on tekemisen meininki. Jos onnistutte, en tule arvostelemaan enkä potki kuraa uusien mersujenne päälle. Onnistujiahan tämä aika kaipaa. Kadehtijoille voi myös sanoa, että mukaan näyttää nyt mahtuvan, jos persuke kestää. Pari pikku juttua silti. Jokainen elintarvikkeiden viennillä rikastunut maa on aina ensin hoitanut kotimarkkinansa kuntoon. Se on kuitenkin kivijalka, jolle kannattavaa vientiäkin voi rakentaa. Mallia voisi ottaa nyt Ruotsista, jossa osuusteurastamot lyövät läskibisneksensä samaan firmaan. Toiseksi: jos korostaa laatua ja tautivapautta, ei kannata sivulauseessa moittia ympäristötuen vaatimuksia. Kyllä supersikaloidenkin on vastuunsa ympäristöstä kannettava eikä kannattavuutta voida hakea vesistöjen saati muiden yrittäjien kustannuksella. Ja kolmanneksi: pitäkää ittenne miähinä. Jos turpiin tulee viennistä, niin maatalousministeriöön ei mennä kollottamaan apurahaa. Taidankin pyytää Heikkilän Tapania Mynämäeltä lähettämään Mäki-Laurilalle munantuottajien Rusko-paperit. Ei siihen vielä perehtyä tarvitse, mutta jokaisella suurella sotapäälliköllä on pöytälaatikossaan myös varasuunnitelma, jos hyökkäys epäonnistuu.