Laitila 23.6. 1998 Kolumni / MT / TK Pystysyöttö On olemassa ihmisiä, joiden mielestä jalkapallo on tylsää. En edes yritä ymmärtää heitä, korkeintaan säälin. Pallonäkemys voi johtua perintötekijöistä tai sitten henkilö on pesäpalloilija. Mutta onko sillä loppujen lopuksi väliä, kun neljän vuoden tauon jälkeen me nahkakuulan ystävät saamme futista nähtäväksi vähintään kolme tuntia päivässä. Ja hidastukset päälle. Lähden liikkeelle lapsuudesta. Elämän alkupuoli ei ollut kovin onnekas: koulu, jota kävin omistautui pesäpallolle. Tiedättehän sen verkkaisen kansallispelin, jossa pojat ja tytöt seisovat kaarella ja huutavat: joko-joko tai väärä! Välillä sitten heitetään lippikset päähän ja astellaan ulkokentälle vaihtamaan kuulumisia. En osunut mailalla palloon eikä koulun joukkueeseen ollut asiaa. Siellä ne kansallisurheilijat seisoskelivat sannalla joku sian persukkeesta tehty kauha kädessään ja odottivat mahdollisen pallon tuloa. Plikkojen tuijotukselta sai futari olla ihan rauhassa ja lukea puupenkeillä Busterista Benny Kultajalan tai Melchester Roversin huikeita urotekoja mänttipallon parissa. Mutta onneksi pesäpallon lamaannuttamaan Ala-Satakuntaan oli jäänyt yksi kylä, jossa kansainvälinen jalkapallomeininki eli jo paljon ennen Jari Litmasta. Se oli Huhtamon kylä, josta ei minun tietojeni mukaan löydy yhtään räpylää, mutta joka mies osaa kyllä alakierteisen kulmapotkun antaa rangaistuspilkun seutuville. Sentteriksi olin liian hidas mutta kankea. Maalivahdin paikka oli kuitenkin auki ja sinne minut ohjattiin. Yritä pysyä pallon tiellä, sanoivat. Olen yrittänyt, kohta kaksikymmentä vuotta. Melkein saman porukan kanssa on kierretty Satakunnan ja vähän isompiakin stadioneja. Talvella pääsin jo ikämiesten kirjoihin, mutta vielä kysyivät tolppien väliin tuuraamaan. Kyllä nakotti, mutta en enää kehdannut kesken kylvöjen lähteä pallon perään karaamaan. Ensimmäinen oire vanhuudesta? Nobelisti Albert Camus`n väitetään sanoneen, että on oppinut kaiken elämästä jalkapallokentillä. Se on tietysti paljon luvattu, mutta kieltämättä joukkuepeli saattaa olla opettavaista. Se on vastuuta, yhteispeliä, hyvän ja huonon kaverihengen merkitystä. Voi siellä oppia menestymään ja joskus häviämäänkin. Maalivahdin perusedellytys on lievä tai luova hulluus. Jalkapallo ei ole mitään neitipeliä, vaan pallon perässä kohelletaan pari pahvinpalasta sääriluiden suojana. Maalivahti rynnistää sekaan paljain nyrkein, milloin ilmassa, milloin nurmen pinnassa. Meikäläiselläkin on muistona miljoona mustelmaa, pari kertaa on tajukin lähtenyt, mutta ei siitä mitään sen pysyvämpää vikaa vikaa vikaa ole jäänyt. Riemastuttavaa oli katsella eilen Norjan voittavan Brasilian. Puoliajalla esittivät filmin pätkän, joka kertoi norjalaisten Flon veljesten ja serkkunsa kotikentästä. Samanlainen perunapelto se oli niinkuin Huhtamon keskusurheilukenttäkin. Kerrankin tuli joku Työväen Urheiluliiton porukka Kokemäeltä - hyvin oli Veikkaus sponsoroinut, oli kassit ja verkkarit, puhtaat pelipaidatkin. Käskivät päästää lehmät kentälle. Lypsylle eivät silti tulleet, kun hävisivät 7-2. Samanlaisia veljeksiä ja serkkuja meilläkin oli potkimassa palloa kanaverkosta tehtyyn koppiin niin kauan kuin illassa näki. Meistä vain ei tullut futismiljonäärejä, mutta pääsipä moni hyvänä kakkosena maanviljelijäksi. Jalkapallo on maailman suosituin ja tunnetuin urheilulaji. Tässä meillä ja naapurissa on harjoittelijoita Itä-Euroopasta. Venäjää, saksaa ja englantia yritämme sohlata. Eivät ne mitään Markus Meriläisen upeista tolpista ymmärrä, mutta Beckenbauerin pystysyötöt muistavat kaikki.