Laitila 11.11. 1997 Kolumni / MT / TK Neuvojillekin laatujärjestelmä Maatalouden neuvonta vietti mennä viikolla 200-vuotisynttäreitään. Vastaavaan pystyy hyvin harva taho Suomenniemellä: touhulla on siis perinteitä. 1700-luvun hyötyajattelu toi uuden panostuksen myös maatalouteen. Saarnastuoleista opetettiin perunanviljelystä ja pappistalot olivat muutoinkin usein eturivin mallitiloja. Nykyaikainen neuvontatyö lähti rakentumaan talous- ja maanviljelysseurojen kautta. Neuvonnasta ja sen järjestöistä tuli maaseudun vaurastumisen myötä tärkeä instituutio. Tänne työhuoneeni seinälle olen laittanut kotini vintiltä löytämäni kunniakirjan. Komea taulu kertoo, kuinka isoisäni isää, torppari Oskari Rautaojaa "on tämän kautta pyydetty yhteyteensä ja jäseneksensä Satakunnan maanviljelysseuraan" vuonna 1900, "toivoen tärkeille pyrinnöillensä isänmaallisen miehen suosiollista apua ja kannatusta". Voi vain kuvitella yhteiskonemiehenä tunnetun torppari-Oskarin mielenliikkeitä tämän taulunsa ansiosta kohotessa Satakunnan isäntämiesten joukkoon, ainakin noin maanviljelyksellisessä mielessä. Mutta näin sata vuotta myöhemmin ei pelkkä kunniakirja riitä isännälle. Neuvonta ei totta tosiaan ole käynyt tarpeettomaksi, mutta uutta roolia sen pitää etsiä ankarasti. Instituutiosta on tullut asiakkaan palvelija, mutta riittääkö taitoa ja tahtoa vaativien ongelmien ratkaisuun? Neuvontaa kuuleekin tänä päivänä kritisoitavan ahneudesta ja osaamisen puutteesta. Väitteet rahanhimosta täytyy tietenkin asettaa omaan karsinaansa: maaseudulla olemme viime vuosikymmeninä tottuneet siihen, että nämä palvelut ovat lähes ilmaisia. Hommaa on pitkälti pyöritetty valtion tuella. On luonnollista, että kurssi tai tilakäynti maksaa, jos yhteiskunnan osuus menoista on enää neljännes ja suunta on alaspäin. Toisaalta joskus tuntuu siltä, että meille isännille on ajatuksellisesti helpompaa ostaa 300.000 markan traktori, kuin uhrata kolme tonnia talouden tai tulevaisuuden tutkailuun. Mutta osaamisen puute voi olla vakavampi asia. Minusta ongelma on lähinnä siinä, että neuvonta on alistettu rutiinipalvelusten suorittajaksi. Neuvoja pakertaa tilalle Likviä, tekee ympäristöohjelmaa, väkertää kehittämissuunnitelmaa ja käy läpi verotusta. Byrokratia on syyllinen, sepä paperisotansa vaatii. Silti en ole havainnut neuvonnan erityisesti nykyroolistaan irti pyristelevän. Rutiinityöt säilyttävät työpaikkoja ja ainahan voi kylvösiemenhommista luomuneuvojaksi kouluttaa - kun sillä on nyt virallista kysyntää. Se on vakavampi juttu, jos ei neuvonta pysty erilaistamaan tarjontaansa erilaistuvien tilojen mukaan. Viisaaksihan ei viljelijä tule perusasioiden suhteen koskaan, mutta kyllä neuvonnan pitäisi pystyä kokoamaan keskuudestaan sellainen valiojoukko, joka olisi alallaan ainakin viisi vuotta parhaitakin isäntiä edellä. Ainakin pitäisi olla jakaa tukku hyviä kontakteja, joilla mennään eteenpäin. Oppia pitäisi imeä jatkuvasti maailmalta ja huippututkimuksesta: ei pelkästään Mikkelin luomukursseilta tai keskusliiton vuotuistapaamisista. Kyllä siinä äkkiä jää oma pieru housuissa kiertämään. Niistä hyvistä neuvoista kannattaisi sitten jo maksaa reilumminkin. Tästä sisäisestä laatujärjestelmästä voisi tehdä vaikka projektin. Siihen varmaan saisi EU-rahaakin, ainakin jos hakemuksessa esiintyvät sanat "luomu", tai "laadunohjaus" tahi "omaehtoinen kehittämistyö".