Laitila 2.9. 1997 MT / kolumni / TK Keskiarvotila Maatalouspolitiikkaa kautta aikojen on kiusannut keskiarvon ongelma. Toimet - mitä niillä sitten ikinä onkaan tavoiteltu - on pitänyt mitoittaa tilastollisten keskiarvojen mukaan. Siis jos kärjistetään, niin päättäjät ovat joutuneet hakemaan sitä 15 peltohehtaarin, 12 lehmän ja kahden 52-vuotiaan yrittäjän tilaa, joka uudistuksesta kärsii (tahi hyötyy). Näin on yleensä menetelty käytännön pakosta. Aika ei ole riittänyt parempaan räätälöintiin saati toimeenpanoon. Toivottavasti en tule ihan väärin ymmärretyksi, kun puhun keskiarvon ongelmasta. En missään tapauksessa väheksy esimerkiksi 15 peltohehtaarin, 12 lehmän ja kahden 52-vuotiaan yrittäjän maatilaa. On vain niin, että tilojen kirjo ja elinkeinorakenne on valtavan suuri ja ääripäät karkaavat toisistaan kaiken aikaa. Keskiarvot todellakin antavat enemmän suuntaa, kuin tuovat esiin monia tilakohtaisia tarpeita. Keskiarvot eivät myös juurikaan ota huomioon tilojen ja yrittäjien erilaisia kehitysvaiheita. Samaan keskiarvon ongelmaan liittyy Wanhan Hywän Maatalouspolitiikan luoma "mittatikku" -ajattelu. Oli yksi ja yhteinen potti, josta lusikalla jaettiin hyväksi katsottujen keskimääräisten tarpeiden mukaan. Maidolle kymmenen penniä ja vastineeksi viljalle kahdeksan - tai jotain sinnepäin. Uuden Uljaan EU-ajan pitikin tuoda tullessaan maailma, jossa katsottaisiin enemmän elinkeinon kuin mainitun "keskiarvon" etua. Euroaika olisi markkinatalouden ja yrittäjyyden suurta juhlaa. No, me kaikki olemme totutelleet täyttämään niitä lanketteja ja lisää täytettävää näyttää EU:n maatalousuudistuksen myötä tulevan. Siihenkin tottuu kyllä, mutta tässä joutuu itseltään kyselemään, tuleeko vanha tikulla mittaaminen takaisin ja entistä vahvempana. Suomihan on nyt jaettu erilaisiin tukivyöhykkeisiin, joista toisia hallitsevat "pysyvät" järjestelyt ja toisia "vakavat vaikeudet". Siinä mielessä ei olekaan ihme, että kun maan keskelle on vedetty hätäinen viiva, niin mittatikkuvertailuja tehdään molemmilla puolilla rajaa. Että kun tuolla on keskimäärin tullut noin paljon, niin tällekin puolelle pitää saada keskimäärin näin paljon. Lopputuloksena tästä keskustelusta on yleensä se, että molemmilta puolilta otetaan keskimäärin yhtä paljon pois. Voi vain kuvitella, millaisia tikkuja veistellään parin vuoden päästä, jos EU:n hintauudistus toteutuu suunnitellulla tavalla. Silloinhan maatalous ei tuotteistaan saa enää edes muuttuvia kustannuksia: tuloksen tekemiseen tarvitaan siis sitä tukea. Tämä kehitys voi olla välttämätöntä, mutta ei se oikein edistykseltä tunnu. Keskiarvopolitiikan ongelmana on aina se, että niiltä, jotka ovat syystä tai toisesta pystyneet kehittämään yritystään keskiarvoa enemmän, niistetään oman työn hyötyä pois. Se taas tuntuu markkinataloudelle vieraalta. Toisaalta niille tiloille, jotka eivät yllä keskiarvon lähellekään jätetään erittäin vähän toiminnan mahdollisuuksia ainakaan maatalouden parissa. Sinänsä merkillepantavaa on, että maatalouskomissaari Fischlerkin sanoo tuoreessa kirjoituksessaan, ettei maatalouden menetyksiä tarvitse kokonaan korvata. Ainahan on löytynyt korvaavaa tuloa muualta. Juu, pakko on ollut löytyä. Ja ne tilat, joissa ikkunoita koristavat ristilaudat, eivät enää olekaan aiheuttamassa keskiarvon ongelmia maatalouspolitiikkaan.