Laitila 20.8. 1997 MT / kolumni / TK Kansallinen tragedia Ministeriön ei tarvitse lähettää minulle enää yhtään esitettä. Maaseudun Tulevaisuudenkaan ei kannata kirjoittaa kuuden tonnin hehtaarisadoista. Jopa teollisuuden sinivalkoisten krokotiilinkyynelten aika on ohi. Sillä minä aion kylvää ruista. Kotitilallani ruis on iät ajat kuulunut viljelykiertoon ja tähän luomuun se erinomaisena ravinteiden käyttäjänä sopii hyvin. Mutta muutoin rukiin viljely kyllä voittaa lottoamisen. Oikeiden ruksien metsästyksessä verenpaine nousee vain kerran viikossa, mutta rukiin viljelyssä jännitystä piisaa vuoden jokaiselle päivälle. Lopputulos on toki yleensä sama: pitkällä aikavälillä jäädään omasta rehellisyydestä riippuen ainoastaan niukasti tappiolle. Aion siis kylvää ruista. Vaikka sateet ovat taas tulematta ja talvi on pitkä ja jäätävä. Vaikka kevätaurinko rassaa homeista oraspoloa, halla vie jyvät tähkistä ja ukkonen jättää jälkeensä pellon, jossa yksikään varsi ei makaa samaan suuntaan. Aion kylvää ruista, vaikka sitä taas syksyllä puidessa kiroan. Ensin tappelen puimuriin, sitten kuivuriin ja lopulta tulee kravattiherra 80 penniä kourassaan: sinun velvollisuutesi on tuottaa suomalaista ruista. Muistan varmasti lopun ikääni, kuinka Peter Fazer julisti luksus-Swaninsa kannelta, että ruoka on Suomessa liian kallista. Ja että oikealle tasolle päästään EU-jäsenyydessä: nirhaistaan vain maatalouden tuottajahinnat pohjiin. Nyt Petteri on hävinnyt julkisuudesta, mutta Petterin jauhomyllärit valittavat, kun ei tahdo Suomesta löytyä ruista. Ei vaikka hinta on ihan sama kuin Puolasta löydetyllä laarinpohjasakalla. Mutta minne katosivat mylläreiden markkinatalousopit? Kun hätä on suurin, ovat veronmaksajat lähellä. Perustetaanpa rojekti, jonka tarkoituksena on saada ruishehtaareille lisää tukea valtion kassasta. Kiitoksia vain, kyllä minä nyt olenkin tästä huomaavaisuudesta kauhean otettu. Tosin se kahdeksansataa markkaa - mitä on mainostettu - supistuu alle kolmensadan, kun tarkemmin tutkailee, mitä aiemmin oli sovittu. Sekin taitaa olla pois kehittämisrahastosta: rahaa taskusta taskuun. Oikeastaan tämän tempun takia minun ei pitäisi kylvää ruista. Kysymyshän on ihan puhtaasti suomalaisen teollisuuden tukemisesta. Törkeä teko, ja vielä meidän talonpoikien mainetta haaskaten. Olisiko se niin peräti vaikeaa maksaa sitä markkaa ruiskilosta? Luotettavina pidettyjen tietojen mukaan leipää syötiin silloinkin, kun ruis maksoi kolme markkaa. Ja jos vähääkään olen kuluttajien arvostuksesta ymmärtänyt, niin mieluiten kotimaista. Arvoisat myllärit: yrittäisitte edes. Kymmenen miljoonan optiotäkyä minulla ei ole antaa, mutta suomalaista ruista lupaan kylvää vastakin.