Laitila 25.5. 1998
MT / kolumni / TK


  Kadonneen aarin metsästäjät

Tästä päivästä nähdään painajaisia. Tuhannet kämmenet hikoavat,
verenpainelääkkeiden myyntiin pomppaa piikki, isät ja äidit
käyttäytyvät uhkaavan hermostuneesti, lapset pakenevat
leikkimökkeihinsä. Taivaalle on maalattu surureunat ja hyisevä
pohjoistuuli kolistaa harmaan suulin lahoa ovenpuolikasta.

On tukisunnuntai, kevään armottomin päivä.

Isän kasvoille juurtuu epätoivon kalpeus, kun mies vapisevin käsin
penkoo toukoaikaan työpöydän päälle kertynyttä kirjepinoa.
Maksamattomat laskut saavat jäädä lojumaan, mutta löytyvätkö kaikki
lomakkeet? Tuolta valuu 101 A ja tuossa 101 B, tuossa taitavat olla
viimeiset digikartat ja hyväksymispaperit, tuossa on 102 B. Tuonne on
tungettu lippusia, joita TE-keskus on muistuttamistarkoituksessa
postitellut joka toinen päivä.

Mutta missä on peruslohkolomake 102 A? Isä etsii, kahlaa mappipinot,
onkii patterintaustat, ravistaa kirjat, kurkistaa pesään, penkoo
jätepaperikasan. Poissa! Piinaavien minuuttien ajan silmissä pyörivät
kuvat jouluisesta pakkohuutokaupasta, kunnes tytär rientää näyttämään
piirtämäänsä prinsessan kuvaa. Prinsessan kuvaa!
Peruslohkolomakkeella!!!

Pulssi tasaantuu vähitellen. Isä toivoo, ettei prinsessan kuva, joka
sattui osumaan sarakkeeseen "L - peruslohkon tukikelpoisuudesta
luovutaan 1998", aiheuta vääriä tulkintoja.

Lapset teljetään videoiden vahdittaviksi ja sitten alkaa ynnääminen.
Isä pulisee pitkiä salaisia numeroyhdistelmiä ja äiti kirjoittaa niitä
lomakkeisiin. Välillä plarataan brysselin paksua kirjaa. Sieltä
löytyvät kaikki oikeat vastaukset kuin vanhasta testamentista - ihan
yhtä selkeästi ryhmiteltyinä.

Tosin vastaukset viime ja edellisenä vuotena olivat jokseenkin
erilaiset, mutta se on sivuseikka. Isälle ja äidille on kerrottu, että
nyt on osa ammattitaitoa hallita viranomaisten mielenliikahduksista
kertyvä paperityö. Isän mielestä viranomaisten ammattitaitoa olisi
hallita mielenliikahduksiaan, mutta sekin on sivuseikka.

Isä on suurpiirteinen ja äiti tarkka. Isä saa taas juosta harpan
kanssa jokiniitulle.

Tuntien työn jälkeen koodit ja pinta-alat löytävät lopullisen
olomuotonsa. Isä on ylpeä saadessaan olla ensisijainen viljelijä,
jonka juridinen muoto on yksityinen. Äitikin on tyytyväisempi
ollessaan sentään muu viljelijä, eikä pelkkä avustava perheenjäsen,
niinkuin veroilmoituksessa. Talokin on onnellinen: sillä on oma
tilatunnus, kiinteistötunnus, verohallinnon maatilatunnus,
rekisterinumero ja postiosoite, joita isä ja äiti turhaan yrittävät
opetella ulkoa.

Päivä vaihtuu illaksi. Isä ja äiti vahvistavat itseään väkevällä
kahvilla. Lapset kitisevät nälkäänsä, mutta vanhempien kasvoilla
kuultaa lasittunut katse. Jo kerran korjatuista kartoista löytyy uusia
virheitä.

On yhteenlaskun aika. Äidin laskin surisee, isä räknää
maksuaikatauluja. Äiti laskee uudelleen - ja vielä kerran uudelleen.
Jostakin puuttuu aarin verran. Isä kulkee edestakaisin tuvan lattiaa,
haroo päätään ja vannoo, ettei enää tartu harpan varteen. Äiti laskee
vielä kerran uudelleen ja löytää virheensä. Isä on helpottunut. Lapset
kurkkivat piiloistaan.

Papereihin tämmätään nimet ja ne laskostetaan siistiin paksuun
pinkkaan takaisin siihen ministeriön likaisenkeltaiseen kirjekuoreen.
Pinkka piilotetaan yöksi talon turvallisimpaan paikkaan. Isä aikoo
lähteä kirkolle heti aamusta.

On onnellinen hetki elämässä. Isä muistaa iltarukouksensa: kiitos
Herra, että saan elää itsenäisenä talonpoikana itsenäisessä Suomessa.