Laitila 10.12. 1997 MT / Kolumni / TK Arkipäivän isänmaallisuutta Paikallislehti on täynnä itsenäisyyspäivän juhlaa. Kaupungintalolla on pidetty kutsut, aivan kuten linnassakin. Koreiden iltapukujen joukosta puhuu poliitikko kuin presidentti: EU-jäsenyys on vahvistanut itsenäisyyttämme, ollaan mukana päättämässä. Joopa joo. En tiedä, onko tämä ammattitauti, mutta kyynisyyteni suomalaista europolitiikkaa kohtaan lisääntyy päivä päivältä. Itse unionin jäsenyys ei minussa suuria tunteita herätä: tässä viljelen, enkä muuta voi. En minä jää kaatunutta maitoa itkemään. Mutta tämä itseriittoinen jälkiviisaus! Ensin me luomme itsellemme häpeän Kekkosen ajan Suomesta ja sitten pyyhimme sen EU-jäsenyydellä pois. Toivottavasti en tule ihan väärin ymmärretyksi, mutta tavallaan sotaveteraanien ylitsekäyvä esiinnostaminen nyt on osa samaa prosessia. Veteraaneja ja Suomen itsenäisyystaistelun kriisivaiheita käytetään ikävästi establismentin hyväksi kun "yhteistä eurooppalaista ajattelua" pikkuhiljaa juurrutetaan sisikuntaamme. Kun ihailemani kenraali Ehrnrooth tuodaan kameroiden eteen kertomaan, että "historia pitää opettaa oikein" hänen samalla tulkitaan sanoneen, että "tulevaisuuden valinnat on jo tehty". Veteraanien kunnioittaminen ja kansakunnan kiitos vuosikymmeniä liian myöhään on tietysti enemmän kuin paikallaan. Tämmöiselle maalaiselle kunnioittamisessa ei kuitenkaan ole mitään uutta. Ei ole tarvinnut Huhtamon sankarihautuumaalla käydä Otto-papalta kyselemässä, että mitäs lähdit idän reissulle, niinkuin 70-luvulla oli tapana asia esittää. Kyynisyydestä puheenollen, onneksi Paavo Haavikko on yhä voimissaan. Linnan kutsuilla - ihme, että oli Ahtisaaren vieraaksi poikennut - totesi akateemikko, että Suomi on aina ollut merkillinen yhden vaihtoehdon maa. EU-jäsenyyskin oli ainoa vaihtoehto ja jälleen joudumme perästäpäin hankkimaan oikeutuksen sille, mitä oikein on tullut ja tulee tehdyksi. Muistattehan nämä jutut: työllisyys paranee, turvallisuus voimistuu, itsenäisyys vahvistuu, pääsemme mukaan päättämään. Toinenkin ajattelija, professori Heikki Ylikangas, oli äänessä viikonloppuna. Professorin mielestä Suomi on historian käännekohdissa tälläkin vuosisadalla oman turvallisuutensa nimissä jo kolmasti sitoutunut tiukasti yhteen tappelevaan osapuoleen. Kuin ihmeen kaupalla Suomen on onnistunut rimpuilla liitosta irti enemmän ja vähemmän ehjänä. Sitoutumisesta unioniin ja sen turvallisuuspolitiikkaan Ylikangas ei puhunut mitään, mutta annoin ajatukselle luvan rientää eteenpäin. Mahtaako olla rimpuilua edessä? En voi sille mitään, mutta sinivalkoisten ajatusten seassa mieleeni tuppasi viikonloppuna kyyninen runokin. Tekijää en muista, lienee nuoremman polven miehiä, enkä muista ihan tarkkaan lopputulostakaan. Ajatus meni jotensakin niin, että "suomalainen, ajaa saksalaisella autolla, soittaa ruotsalaisella puhelimella, pukeutuu ranskalaiseen pukuun, juo italialaista viiniä, syö espanjalaisia hedelmiä ja rukoilee juutalaista jumalaansa: kiitos Herra, että saan asua itsenäisessä Suomessa!" Ehkäpä siinä oli sitä arkipäivän isänmaallisuutta Eurosuomessa.