Laitila 17.2. 1999 Lalli / Kolumni / TK Tuhkatkin pesästä? EU-jäsenyys ei suomalaiselle maanviljelijälle ole totisesti helppo asia. Ennen jäsenyyttä maataloudelle koituvat ongelmat leimattiin helposti viljelijöiden alituiseksi narinaksi, mutta totuus on ollut pelättyäkin pahempi. Tulot ovat kansallisesta siirtymätuesta huolimatta tipahtaneet yli 15 prosenttia eikä ratkaistavana oleva Agenda-uudistus tuo kuin lisää leikkauksia. Tuskin kenellekään on yllätys, että talonpojat ovat maantiellä. Yllätys lienee pikemminkin se, että olemme vielä suhteellisen rauhallisia. Autonkääntöharjoituksia on tehty Pohjanmaalla, mutta muutoin on tyydytty antamaan vahvaa taustatukea herroille neuvottelijoille. Jos ay-liike olisi vastaavassa puristuksessa, olisi valtakunnan työelämä jo hiljainen. Viljelijöiden epätoivoa lisää se, että Agenda-neuvotteluja on nykyhallituksen toimesta hoidettu ilmeisen taitamattomasti. Lopputulos ei vielä tietenkään ole selvillä, mutta lienee selvää, että Suomi ei tule saamaan hakemaansa täyttä korvausta Suomi-poikkeuksilla. Päinvastoin: kun komission alkuperäisen esityksen arvioitiin merkitsevän 500 miljoonan vuosimenetystä, puhutaan nyt jo miljardin potista. Suomi valitsikin maatalousministeri Kalevi Hemilän johdolla linjan, jossa se hyväksyi komission alkuperäisen linjauksen, mutta halusi omia poikkeuksia, joska koskisivat nimenomaan vain Suomea. Pakettia ei haluttu laajasti "avata". Lähtökohta poikkesi tyystin esimerkiksi EU-jäsenneuvotteluista, jossa viimeiseen asti pidettiin kiinni omista lähtökohdista. Komissio onkin tulkinnut Suomen myöntyväisyysleiriin alusta saakka. Muut jäsenmaat ovat pyöritelleet omia esityksiään ja paperisotkun lopputuloksena saattaa hyvinkin olla niille plusmerkkinen lopputulos. Hyvä esimerkki ovat maidon lisäkiintiöt, joita jo lupailtiin Suomelle, mutta näyttävät menevän Espanjaan ja Italiaan. Espanjalaisten peruste on huikea: maa ei ole maidontuotannossa omavarainen. Ajatusmalli ei kuitenkaan toimine päinvastoin tupakan, oliivin tai vihannesten tuotannossa. Lopputuloksena kaikesta näyttää olevan se, että Agenda tehdään pitkälti EU:n säästötavoitteiden hengessä. Hallinnollisia hintoja siis leikataan eikä niitä kompensoida läheskään täysimääräisesti. Paljon puhutun maaseutupolitiikankin rahoitus hoidetaan käytännössä maatalousvaroista. Näyttääkin siltä, että maatalouspolitiikan uudelleenkansallistaminen tulee eteen seuraavan seitsenvuotisjakson puitteissa. Se ei tarkoita paluuta vanhoihin hyviin aikoihin. Päinvastoin. Olemme ilmeisesti astumassa entistä vahvemmin aikakauteen, jossa byrokratia on ja kasvaa Brysselissä, mutta rahaa etsitään kotimaasta. Tulemme elämään jatkuvaa maatalousneuvottelujen aikaa. Ensin pyydetään EU:lta lupaa, sitten haetaan hallitukselta rahaa ja viimeiseksi käännellään autoja, kun rahat on jo kenties kuitattu muihin kohteisiin. Sitä lienee uusi politiikan kansallistaminen. Talonpojille ajat voivat olla vielä nykyistäkin piinallisempia. Riippuvuus poliitikoista kasvaa kohtuuttomiin mittoihin. Samaan aikaan hallinnointi ja byrokratia tappaa yrittäjähengen. Voiko näin todellakin tapahtua? Ikävä kyllä voi. Onneksi kysymys on myös kansallisesta tahdosta ja siihen panen toivoni. Paljon muuta ei talonpojalla enää olekaan.