Laitila 30.11. 1997 Kolumni / Lalli Rajamaan itsenäisyys Suomi on rajamaata. Idän ja lännen välillä kun eletään, niin rajaakin on siirrelty vahvimman osapuolen mukana. Koulussakin opimme jäsentämään kansallista historiaamme Venäjän kanssa kulloinkin tehdyn rauhan mukaan. Pähkinäsaari, Täyssinä, Stolbova, Uusikaupunki, Porvoo, Tartto sujuvat melkein kuin Pohjanmaan joet, paitsi etten minä niidenkään oikeaa järjestystä muista. Kun melkein jokainen sukupolvi on joutunut uurastamaan omat sotansa ja rauhansa historiaan, jää väkisinkin miettimään, mitä tulee Moskovan ja Pariisin jälkeen. Tämähän oli se suuri kysymys, jota muutama vuosi sitten pohdittiin EU-jäsenyyden alla. Jäsenyyskeksusteluissa mietittiin, että jos se Venäjän karhu kumminkin innostuu, olisiko silloin parempi olla muiden joukossa kuin "kaiken ulkopuolella". Asia tuotiin sen verran taitavasti esille, että nytpä sitä sitten ollaan muiden joukossa, hankkimassa helikopteria, sukellusvenettä, pommia ja prikaatia, joka voisi toimia vaikka Naton komennossa. Niin kauan on sitten kansalla turvattua veroiestä, kun ollaan pystyssä yhdestäkään sotamiehestä. Eipä silti, kapasiteettia on vaikka varmuuden vuoksikin hyvä olla. Viljelijänä sen kyllä ymmärtää, että nelisiipisten aurojen edessä sadan hevosvoiman traktori on kasikymppistä parempi. Ei jää naapurille epäselväksi, että äijä kyntelee tosissaan. Ehkä historia on tässä suhteessa opettanut meille nöyryyttä ja valppautta. Ei pitäisi niin kauheasti elämöidä omilla asioillaan, mutta eipä juuri jättäytyä muidenkaan paapottavaksi. Itse ne on asiansa hyvin hoidettava. Rajamaan itsenäisyyden suurimmat uhat tulevatkin nyt sisältäpäin. Talous jakautuu maailmankaupan eliittiin ja peräkylien retriittiin. Poliittinen johto on Brysselin puoleen kontallaan ja kansa ei tiedä mihin uskoisi. Suomenmaassa on kolme kasvukeskusta mutta tuhansia kitukyliä kohta vaikka muulle Euroopalle. Tulevaisuuden edessä en ole silti kokonaan pessimisti. Historiasta voi oppia myös sen, että suomalaiset ovat selviytyjäkansaa. Sodat on sodittu, rauhat tehty, maksut maksettu, yhteiskunnat revitty ja rakennettu. Tahtoa on löydetty silloin, kun sitä on tarvittu. 90-luvun lamasta nouseminen on ollut osoitus hiljaisesta mutta päättäväisestä tahdosta. Syvällä pulikoidaan vieläkin, mutta pinta on jo näkyvissä. Ehkä se siitä aikansa perästä asettuu. Siitäpä ei paljoa vielä osaa sanoa, millainen on satavuotias Suomi. Jos nykyinen kehitys jatkuu, lienee hyvinkin jakautunut. Kaikella on kuitenkin rekyylinsä, poliitiikallakin. Saattapa olla, että alamme arvostaa koko Suomea ja sen kaikkia elinkeinoja. Historian voi kirjoittaa uudestaan, mutta maantiedettä ei voi muuttaa. Yhteiskunta muuttuu, ehkä kehittyykin, mutta rajamaana pysymme. On sitten myös itsestämme kiinni, onko siitä meille hyötyä vai haittaa.