Laitila 8.12. 1998 Lalli Kanat markkina-ahdingossa Suomen kananmunatalous putosi EU-jäsenyyteen erittäin huonosti valmistautuneena. 80-luvun alun kansallisessa maatalouspolitiikassa tehty yhteinen valinta oli johtanut kestämättömään ylituotantotilanteeseen. Parhaimmillaan jo 170 prosentin omavaraisuustaso oli saatu painettua 125 prosenttiin, mutta joka viides muna oli kotimaan markkinoilla liikaa. Ongelman piti olla alan ja maatalouspolitiikan päättäjien tiedossa, mutta käytännössä tuudittauduttiin hyvin optimististen EU-laskelmien varaan. Niiden mukaan kananmunien tuottajahintatason oletettiin putoavan reilusta kympistä jopa kuuden markan tietämille. Rehun hinnan laskun ja kansallisen siirtymätuen arveltiin kuitenkin turvaavan alan tulevaisuuden. 80-luvun loiston päivät tiedettiin silti muistoiksi vain. Jos tuottajapäätä leimasi pieni yksikkökoko ja reilu ylituotanto, vaivasi jalostavaa porrasta sirpaleisuus ja tuotekehittelyn puute. Munien pakkaaminen ei oikeastaan ole tuotteen jalostamista, paremminkin kysymys on kauppakunnostamisesta. Tämä tosiasia on johtanut tuotannon erilaistamisen laiminlyömiseen. Suomessa ei ole näihin päiviin asti noteerattu kuluttajien voimistuvia vaatimuksia esimerkiksi eläinten hyvinvoinnin puolesta. EU-romahdus olikin ennakoitua huomattavasti jyrkempi. Tuottajahinnat painuivat jopa alle kahden markan. Kun yhteistyötä ei ollut silloinkaan, kilvoiteltiin järjettömästi kotimaan markkinaosuuksista. Samalla tuotanto kasvoi: kanapaikkoja tuli yhtäkkiä yli viisi prosenttia lisää. Tiloilla oli patoutunutta kasvutarvetta ja yleinen ilmapiiri kehotti kohti suurempia yksiköitä. Tilojen etu ja alan etu menivät ristiin. Sama asetelma on jatkunut jo neljä vuotta. Hintatasoa tosin saatiin vakautettua syksyllä -95, mutta lähinnä hankintajohtaja Munakunnan kustannuksella. Se joutui yhteistyökumppaninsa Pohjanmaan Munakeskuskunnan kanssa hoitamaan käytännössä kaiken viennin. Muut keskuspakkaamot, A-Muna ja hajanainen Munakuutosryhmä, kasvattivat samalla kotimarkkinaosuuttaan. Kun osuustoiminta teki miljoonatappiota, nettosivat muut pakkaajat tulosta. Myös suoramyynnin osuus kasvoi. Kananmunien tuottajahinta pysyi silti alle tuotantokustannusten. Nyt kariutunut Rusko-sopimus oli jo toinen tuottajalähtöinen yritys ottaa tilanne hallintaan. Se pääsi jo käytännön toimiinkin, mutta epäusko kaatoi mallin. Vajaan puolen vuoden jakso kuitenkin osoitti, että malli voi myös toimia. Ehkä pakkaajien itsensä yllätykseksi rahasto maksoi yli markan vientitukea kiloa kohti. Se kuritti viejien tappiota tuntuvasti. Rusko-sopimuksen olennainen puute oli se, että pakkaamoilla ei ollut halua eikä velvoitetta sitoutua mallin toteuttamiseen. Se mahdollisti monenlaisen vitkuttelun ja ajanpeluun. Keväällähän seurattiin henkeä pidätellen onko Someron Mauri Salo ryhmineen mukana vaiko ei. Tällaiseen pakkaajien selkeään tahdon puutteeseen malli lopulta kaatuikin. Muodollinen syy oli se, että kesällä lähdettiin kaikkien osalta perimään vientimaksua, vaikka suurin osa tuottajista oli sitoutunut vain pitämään tuotantotaukoa. Tähän ei esimerkiksi Inex-ryhmän (S- ja Tradeka-ketjujen toimittaja) omistama A-Muna katsonut voivansa suostua. ***** Ruskon kariuduttua on munien tukkuhinta lähtenyt taas rajusti alaspäin. Ilmassa on vahvaa viimeisen taistelun makua. Kolme pakkaamoryhmittymää kisaavat eloonjäämisestä: tuottajien määrä on jo puolittunut ja rakennemuutos jatkuu. Kananmunien tuotanto uhkaakin liittyä euroajan ruumiiden joukkoon: sinnehän taitavat jo kuulua rukiin viljely sekä lammastalous. Valtiovalta on uhannut pakkotoimilla, joilla eläinsuojelulakia muuttamalla vähennettäisiin häkissä sallittujen kanojen määrää neljänneksellä. Tuottajien mielestä leikkaus on juuri tässä tilanteessa kohtuuton: tosin se kyllä oikein valvottuna kohdistuisi kaikkiin samalla tavalla. Koijareitakin alalla on aina riittänyt. Ongelmana on se, että edelleenkin valtaosa tuotannosta on sopimuksetonta ja suunnittelematonta. Kokemus osoittaa, että vapailla markkinoilla ei voi menestyä, ellei tuotantoketjua ole mitoitettu markkinoiden mukaan oikein. Kysymys on lopultakin tavaramäärän hallinnasta, ei niinkään kuluttajan halusta ostaa mahdollisimman halpaa ruokaa. Vaikka kananmunien tuotekehittely on edistynyt ja erilaisia tuotteita alkaa olla saata villa, markkinatoimissa eletään pitkälti yhä "torimuijien aikaa". Hallitseva piirre on edelleen tavarasta eroon pääseminen, miltei hinnalla millä hyvänsä. Tuotteiden erilaistaminen - kuten vapaiden kanojen munat ja omega-munat - ei ole johtanut tilanteeseen, jossa näistäkään halutuista munista saataisiin aina edes kulut kattava hinta. Ruskon kariutumisen jälkeen tarvitaan edelleen ainakin kahdenlaisia muutoksia. Pakkaamo- ja markkinointikenttään tarvitaan selkeä markkinajohtaja. Sitä tuskin tapahtuu ilman, että kauppa - yksi pakkaamoalan merkittävä omistaja - puhaltaa järjettömän pelin poikki. Toisaalta tuottajien on jatkettava yhteisiä toimia tuotannon tasapainottamiseksi ja ohjaamiseksi oikeaan suuntaan. Ruskon epäonnistuminen pitäisi pyyhkiä nopeasti pois mielistä. Lohdutuksena voi sanoa, että tanskalaiset pakkaajat ja tuottajat ovat vetäneet Rusko-mallin kaltaisen operaation kolmasti viiden vuoden aikana. Tulokset ovat sikäli lohdullisia, että joka kerta on ala saanut pään veden pinnan yläpuolelle. Pysyvää onnea ei markkinatalouskaan ole voinut taata, edes Tanskassa. Timo Kaunisto