Laitila 27.7. 1997
Kolumni / Timo Kaunisto


Ikuiset viholliset?

Viikonlopun Helsingin Sanomat tutkaili suomalaisen muotokuvaa. Hesarin
mukaan meitä ei enää voi jakaa maalaisiin ja kaupunkilaisiin.
Keskivertosuomalainen ei ole enää joko kaupunkien perusduunari tai
maalaisidyllin lökäpöksyjuntti. Nyt elämme "jälkiteollisessa
palveluyhteiskunnassa", jonka perustaa ovat taajamissa asuvat mutta
maalaista elämänmuotoa arvostavat perheet.

Hesarin sanomaa ei voi pitää millään tavalla yllättävänä. Tämän
totuuden on voinut jokainen päätellä itsekin: joskushan on osuvasti
todettu, että suomalaiset voi jo jakaa ylempiin ja alempiin
toimihenkilöihin. Meitä puhtaasti maasta elantomme saavia on
tilastojen mukaan enää runsaat satatuhatta ja tilastotkin laahaavat
perässä. Lääkäreitä ja sairaanhoitajia on ammattikuntana yhtä paljon.

Poliittista sanomaa uskoville tilastojen uudelleen luku voi tuottaa
ällistyksen. Sen verran raivokkaasti on takavuosina tehty maaseudun
kysymyksillä politiikkaa. EU-kamppailun herjat ovat ainakin täällä
maalla vielä tuoreessa muistissa, eivätkä unohtuneet ole monet
pääministeri Paavo Lipposenkaan maaseutua koskevat heitot. "Nahkurin
orret" ovat vain paukahdelleet, kun on lopeteltu "isäntien uhoa
henkisesti ahdistavalla maaseudulla".

Vastaavasti on tietysti todettava, että vaalien alla maaseudun
pikkulapsetkin peloteltiin Lipposen varalta. Poliittiseen
"keskusteluun" maaseutulaisten ja kaupunkilaisten väliin näytetään
varatun ikuinen ristiriita.

Elävässä elämässä näin ei sentään näytä olevan. Vaikka suomalainen nyt
jo melkein poikkeuksetta asuu taajamassa tai kaupungissa, on
maaseudulla tehty työ nousemassa uuteen arvoon. Se näkyy monien
kyselyjen huolena maaseudun tulevaisuudesta ja elävyydestä tai
vaikkapa suomalaisen ruoan yleisestä arvostuksesta.

Tosin on todettava, että varsinaisiin tekoihin huoli tai arvostus ei
vielä yllä. Ruoan korkea ulkoinen ja eettinen laatu ei näy sen
hinnassa eikä huoli estä poliitikkoja leikkaamasta maaseudun
kehittämisvaroja. Yhtä kaikki: suunta on aivan oikea ja ilmapiiri
pitkästä aikaa meitä maaseutulaisia kannustava.

Mutta kuka saisi poliitikot aistimaan maailman muuttumisen? Vai
roikkuuko demarien lipussa tähkä vain muistuttamassa poliittisen
ivailun tärkeimmästä kohteesta? Riuskaunokkikaan ei pärjää kuuman
asvaltin rakosessa.

Luulenpa, että muutos on jo tulollaan. Kysymys taitaa enemmänkin olla
sukupolvieroista. Omalla kolmekymppisten ikäluokallani on enää harvoin
omakohtaista kokemusta vanhasta maalaiselämästä. Se on syntynyt tai
vähintään opiskellut kaupungissa, mutta arvostaa maaseutua perinteisen
suomalaisuuden säilyttäjänä ja "vihreyden ylläpitäjänä". Sillä ei ole
tarvetta tehdä maaseudun ja kaupunkien suhteesta kakunjakokilpailua,
kuten vielä toistaiseksi valtaapitävillä suurilla ikäluokilla.

Ikuisista vihollisuuksista ei siis tarvitse olla kysymys. Täällä
maalla vuosien raju kritiikki on kuitenkin jo jättänyt jälkensä.
Harva, jos kukaan uskoo enää puheisiin, etenkään niihin ymmärtäviin.
Kun kurki on kuolemassa ennen suon sulamista, kaivataan yleensä
alkajaisiksi tekoja.

Timo Kaunisto