ARVOT
MILS:n eli Markku Lulli-Seppälän ainutlaatuiselle toimintatavalle ja työn tuloksille antavat perustan johtotähdeksi muodostuneet arvot, jotka Platon puki muotoon:

totuus, kauneus ja hyvyys.

Nämä arvot johdattajinani - omaa tietäni kulkien, vain omaehtoiseen mahdollisimman kirkkaaseen ajatteluun ja herkästi tuntevaan intuitioon nojautuen, muodeista ja yleisestä mielipiteestä tai auktoriteeteistä riippumattomana, jatkuvasti etsien ja kyseenalaistaen - voin kiteyttää visioni:

tärkeintä äänten maailmassa on
elävä, tilassa luonnollisesti ja vapaasti soivan äänen sointi.

Näiden arvojen ja päämäärän toteuttaminen johtavat moniin tavanomaisuudesta poikkeaviin menettelyihin ja aivan ainutlaatuisiin ratkaisuihin äänentoistossa, sen eri järjestelmissä kuten stereo-äänessä, kotiteatteriäänessä tai oktofonisessa äänentoistossa. Myös käyttämieni jousisoittimien rakenne samoin kuin johtamieni kuorojen lauluäänen muodostus saavat aikaan äänen soinnissa poikkeuksellisen elävyyden.

MISSIO
Elämäntehtäväkseni on näin muodostunut elävyyden tuominen muutoin niin kuolleelle äänentoiston alueelle ja soivan tilan luominen.

AARREAITTA
MILS:n ääniteluettelo ilmenee oikeaksi aarreaitaksi niille, jotka jakavat kanssani samansuuntaisen arvomaailman.

REFERENSSI-ÄÄNI
MILS-äänen totuudellisuus tekee siitä luonnollisesti soivan referenssi-äänen. Siihen vertaamalla voidaan havaita, miten muulla tavoin tuotetut äänitteet poikkeavat alkuperäisestä akustisesta tapahtumasta. Samoin ilmenevät äänentoistolaitteiden ja kuuntelutilan aiheuttamat vääristymät.

AINUTLAATUINEN SOINTI
MILS-ääni on saavuttanut luonnollisuudessaan täysin ainutlaatuisen sointimaailman äänentoistojärjestelmästä riippumatta. Eikä tässä kaikki. Kehittämäni oikeasti 3-ulotteinen oktofoninen äänentoistojärjestelmä vie kuulijansa järisyttävään kokemukseen ­ ennen kokemattomaan elävyyden ja luonnollisuuden sekä tilan aistimiseen. Nyt tämä kaikki on jokaisen ulottuvilla ­ MILSiltä!

NÄKEMYKSENI ÄÄNITTÄMISESTÄ

Kaikkea muuta kuin tavanomaista
Kun olen ihanteeksi ottanut juuri 'tilassa luonnollisesti ja vapaasti soivan äänen soinnin', seuraa tästä arvovalinnasta koko joukko tavallisuudesta poikkeavia menettelytapoja, jotta saavuttaisin päämääräni. Jos ihanteena on toisenlaiset arvot, niin lopputuloskin on toisenlainen, joten arvojen valinta ratkaisee toiminnan suunnan. Äänitteen merkityksen näen siinä, että sen avulla saadaan aikaan korvike oikealle konsertille. Äänite on siten ajan ja paikan siirtoväline. Pyrkimyksenäni on siirtää aikaisemmin tapahtunut akustinen tilanne mahdollisimman luonnollisena aina tilan akustiikkaa myöten äänitteen välityksellä sitä kuuntelevalle. Äänitteen tulee siis olla konsertinomainen etsien toistossa sellaista sointia, mikä oli vallinnut äänitystilanteessa konserttisalin parhailla paikoilla.

Soinnissa on elämää
Minulle on ensisijaisen tärkeätä musiikin sointi, toissijaisena tulee esittäjän suoritus. Tavanomaisessa äänityksessä nämä arvot ovat päinvastaisessa järjestyksessä. Soinnin tulee mielestäni olla rehevä ja mehukas kuitenkin aina tarkasti kuvastaen äänitystilan akustiikkaa. Mutta ennen kaikkea sen tulee saada vapaasti välittää kuulijalle musiikin elämä. Jos äänitystilan akustiikkaa ei päästetä mukaan äänitteelle äänittämällä hyvin läheltä, soinnin virtailevuus kahliintuu eikä se enää pysty välittämään esittäjän tulkintaan sisältyvää musiikin elävyyttä ts. musiikki kuolee vieden mennessään myös musiikin tarkoituksen. Ja jos näin näkee asian, että musiikilla ei ilman elävää sointia ole tarkoitusta, ei ole tietenkään soinnittomalla äänitteelläkään tarkoitusta eikä arvoa.

Kuinka sointi voidaan säilyttää elävänä?
Soinnin elävyys säilyy, kun hylätään lähimikrofonitekniikka ja perustetaankin äänitys päämikrofoniin, jota tuetaan apumikrofonein vain silloin, kun se on aivan välttämätöntä. Apumikrofonien käyttö huonontaa aina sointia ja vaikka niitä täytyy käyttää varsin usein, niin silloinkin niitä tulee käyttää vain hyvin varovasti ­ ja lisäksi vähiten vahinkoa soinnille tehdään, kun apumikrofonit ovat suuntakuvioltaan palloja ja niitten etäisyys tuettavaan äänilähteeseen on vähintään puoli metriä.
Soinnin kannalta ratkaisevan tärkeää on, että päämikrofoni on sellainen, että se ottaa huomioon yhtäläisesti koko tilan ja sen etäisyys esiintyjiin on riittävä siten, että suoraan tuleva ja heijastunut ääni ovat tasapainossa. Tätä etäisyyttä kutsutaan akustiikassa kaiuntasäteeksi. Käytännössä päämikrofoni on syytä sijoittaa hieman tätä lähemmäksi. Koko tilan huomioonotto taas tuo tullessaan tilan, läsnäolon ja vapaan virtailun tunnun, rehevyyden sekä erityisesti lämmön. Jos äänitys tehdään tavanomaisella lähimikrofonitekniikalla, jossa tilaa ei huomioida lainkaan, nämä ominaisuudet kääntyvät vastakkaisiksi. Saadaan aikaan soinniton, tilaton, kuiva ja kylmä ääni, josta puuttuu musiikin elämä.

Leikkaaminen vähentää elävyyttä ja totuudellisuutta
Nykyiset odotukset virheettömyydestä ja taiteilijoiden itsekritiikki sekä nykyajan viettymys virtuaalimaailmoihin totuudellisuuden sijasta johtavat siihen, että äänitteet kootaan aina vain pienemmistä paloista. Tämä seikka tulisi olla jokaisen äänitettä kuuntelevan mielessä! Vaikka itse leikkauksia ei kuulekaan, ne vaikuttavat elämyksellisellä tasolla alitajunnallisina kokemisen epäjatkuvuuskohtina. MILS-äänitteissä pyritään välttämään leikkauksia ja monissa MILS-levyissä ei ole yhtään tai vain muutama leikkaus kesken musiikin. (Eräänlainen leikkausten Suomen ennätys lienee 900 leikkausta yhdellä levyllä, mikä merkitsee leikkausta keskimäärin joka neljäs sekunti! Olisiko tässä kyse jo huijauksesta vai vain isojen poikien tekniikalla leikkimisestä?)

Miten voidaan muodostaa koko tilan huomioonottava päämikrofoni?
Käytettäessä lähimikrofonitekniikkaa päämikrofoni voi kokonaan puuttua tai siitä tuleva ääni on merkityksettömän heikko verrattuna apumikrofoneista tulevaan ääneen. Tällöin tilaa ei oteta ollenkaan huomioon. Usein käytetään päämikrofonijärjestelyä, joka johtaa siihen, että tilasta otetaan huomioon vain yksi neljäsosa (esim. kaksi kardioidimikrofonia 90° kulmassa tai MS-mikrofonia käytettäessä kardioidi + kahdeksikko). Tavanomaisissa surround-äänitteissä taas korkeintaan puolet tilasta otetaan huomioon (esim. neljä kardioidia vaakatason ympyrällä kulmissa -45°, +45°, +135° ja +225°). Kaikissa järjestelmissä ­ monosta 8-kanavaiseen Oktofoniaan saakka ­ parhaan soinnin saavuttaminen edellyttää aina koko tilan tasapuolisesti huomioonottavaa mikrofonia. Monofonisessa toistossa sellainen on suuntakuvioltaan pallomainen mikrofoni. Kaksikanavaisessa stereofoniassa tila tulee jakaa vain leveyssuunnassa, sillä tässä järjestelmässä toistetaan vain kolmiulotteisen äänikentän yksi ulottuvuus, sen leveysulottuvuus. Stereossa voidaan siis havaita, tuleeko ääni vasemmalta vaiko oikealta taikka niiden väliltä, mutta ei voida havaita tuleeko se takaa, edestä vaiko ylhäältä tai alhaalta. Tämä järjestelmä on siis yksiulotteinen. Tämän järjestelmän koko tilan huomioonottavan mikrofonin suuntakuvio on oheisen kuvan ja yhtälön mukainen:


Tällaisen mikrofonin voi helposti muodostaa stereomikrofonista tai kahdesta erillisestä mikrofonista (pallo + kahdeksikko voimakkuussuhteessa 2:1). Myös Soundfield-mikrofonilla se on mahdollinen. Tällainen mikrofoni ottaa koko tilan huomioon säilyttäen kolmiulotteisesta äänikentästä sen leveys-komponentin. Tuloksena on täyteläinen sointi, jossa vasen-oikea-efekti on tarkka. Se ei aiheuta myöskään hevosenkenkä-efektiä, jossa keskellä olevat äänilähteet toistuisivat heikommin kuin laidoilla olevat. Kanavien summa muodostaa suuntakuvioltaan pallon, kuten monotoistossa tuleekin tapahtua. (Muilla menetelmillä tehtyjen äänitysten järjestelmävirheet on helppo havaita edellä esitetyn pohjalta: esim. kaksi tai kolme toisistaan etäälle tai lähekkäin sijoitettua pallokuvioista mikrofonia tuottaa kyllä koko tilan huomioonottavaa ääntä, mutta vasen-oikea-efekti on epämääräinen; tai vain kahden ulottuvuuden huomioonottava järjestely jättää puolet tilasta huomioonottamatta; paljon käytetty kaksi kardioidia 110° kulmassa aiheuttaa hevosenkenkäefektin, samoin tekevät superkardioidit; samansuuntaiset tai 90° pienemmässä kulmassa olevat mikrofonit aiheuttavat stereokuvan kapenemisen ja sen keskiosan korostumista; keinopää-äänitys tuottaa pienen sikarinmuotoisen ääniavaruuden, vaikka sen pitäisi olla äärettömän suuren pallon, lisäksi osassa keinopää-äänityksiä taajuusvaste on radikaalisti vääristynyt, kun ei ole huomattu, että korvakäytävän voimakas vaikutus eri korkuisten äänien suhteelliseen voimakkuuteen, siis äänen väriin, onkin tullut mukaan kahteen kertaan jne.)

Luonnollinen sointi on totuudellisuutta
Luonnollinen sointi voidaan saavuttaa äänittämällä vain yhdestä kohdasta äänikenttää, pitäytymällä koko tilan huomioonottavaan päämikrofoniin ja sijoittamalla se riittävälle etäisyydelle, jolloin äänitystilan akustiikan ilmiöt välittyvät luonnollisina kuulijalle. Äänikenttä on aina jatkuvasti muuntuva niin ajan kuin paikan suhteenkin eli eri kohdissa konserttisalia on kussakin omanlaisensa äänikenttä eikä esim. lähikentän ja kaukokentän summaa ole todellisessa kentässä missään kohtaa. Usein tavanomaisissa äänityksissä lähikentän kuivaa ja kylmää sointia parannellaan sekoittamalla siihen kaukokentän ääntä huomaamatta, että silloin tarjotaan kahta eri todellisuutta yhtä aikaa, sali on ikäänkuin laskostettu yhteen etu- ja takaosastaan ja että tällä tavalla (luonnottomasti) soivaa kohtaa ei ole missään koko salissa.

Yksi totuus vai mielipiteitten loputon suo?
Jos siis ihanteeksi otetaan 'tilassa luonnollisesti ja vapaasti soivan äänen sointi', niin ainoaksi mahdollisuudeksi jää äänittäminen yhdestä kohtaa koko tilan huomioonottavalla päämikrofonilla apumikrofoneja mahdollisimman vähän käyttäen. Tämä tapa äänittää on siis dokumentaarinen ja se pohjautuu kokonaisvaltaiseen näkemykseen äänikentästä ja siten se pyrkii totuudenmukaisesti pelkästään toistamaan akustisen tapahtuman sellaisenaan ja kokonaisuutena. Kaikilla muilla menetelmillä ei enää toisteta, vaan muokataan äänikenttää ­ tai sen usein puuttuessa erikseen monona äänitettyjä yksittäisiä äänilähteitä ­ mielin määrin. Näin tavanomaisissa äänityksissä joudutaan totuudellisuuden sijasta mielipiteisiin, joita on yhtä paljon kuin mielipiteen muodostajiakin ja nämä yksittäiset mielipiteetkin muuttuvat riippuen siitä, millaisilla laitteilla ja missä tilassa äänitettä kuunnellaan. Niinpä tavanomaisella äänitystavalla huomaamattaan tehdään ns. konkreettista elektronimusiikkia (elektronimusiikin muoto, jossa käytetään akustisesti äänitettyjä ääniä lähtökohtana ja näitä ääniä muokataan useimmiten äärimmäisen voimakkaasti). Ihanteenani on taas äänentoisto, jossa ei käytetä mitään muokkausta, ei esim. äänenvärin tai dynamiikan suhteen tai lisätä keinokaikua tai säröytetä ääntä. Pyrkimykseni on siis laajassa mielessä HiFi ­ High Fidelity ( = suuri luonnonmukaisuus, suuri uskollisuus, täsmällisyys, tarkkuus suhteessa totuuteen).
Kun käytetään tavanomaista äänitystapaa, voidaan todellakin sanoa, ettei ole olemassakaan mitään yhtä oikeaa tapaa äänittää. Mutta kun otetaan lähtökohdaksi luonnollinen äänentoisto, onkin olemassa vain yksi ja ainoa oikea tapa äänittää ja se on edellä esittämäni tapa. Sen vaatimukset ovat riippumatta siitä ollaanko tekemässä mono-, stereo- tai jotain monikanavaäänitettä:
1. Äänitetään yhdestä kohtaa äänikenttää koko tilan tasapuolisesti huomioonottavalla päämikrofonilla ja vain sillä (mieluiten ilman tukimikrofoneja).
2. Mikrofonin etäisyys äänilähteistä on riittävä niin, että salin akustiset ilmiöt kuuluvat myös äänitteellä.
3. Mitään mielivaltaista äänenmuokkausta ei tehdä eikä keinotekoisia efektejä lisätä.
Tiettävästi minun lisäkseni kukaan muu äänittäjä ei työssään täytä näitä kriteereitä, joten on perusteltua olettaa, että MILS-äänitteet edustavat luonnollisinta saatavissa olevaa äänentoistoa!

Markku Lulli-Seppälä

 

Takaisin etusivulle ­ Back to home