|
NÄKEMYKSENI ÄÄNITTÄMISESTÄ
Kaikkea muuta kuin tavanomaista
Kun olen ihanteeksi ottanut juuri 'tilassa luonnollisesti
ja vapaasti soivan äänen soinnin', seuraa tästä
arvovalinnasta koko joukko tavallisuudesta poikkeavia menettelytapoja,
jotta saavuttaisin päämääräni. Jos ihanteena
on toisenlaiset arvot, niin lopputuloskin on toisenlainen, joten
arvojen valinta ratkaisee toiminnan suunnan. Äänitteen
merkityksen näen siinä, että sen avulla saadaan
aikaan korvike oikealle konsertille. Äänite on siten
ajan ja paikan siirtoväline. Pyrkimyksenäni on siirtää
aikaisemmin tapahtunut akustinen tilanne mahdollisimman luonnollisena
aina tilan akustiikkaa myöten äänitteen välityksellä
sitä kuuntelevalle. Äänitteen tulee siis olla
konsertinomainen etsien toistossa sellaista sointia, mikä
oli vallinnut äänitystilanteessa konserttisalin parhailla
paikoilla.
Soinnissa on elämää
Minulle on ensisijaisen tärkeätä musiikin sointi,
toissijaisena tulee esittäjän suoritus. Tavanomaisessa
äänityksessä nämä arvot ovat päinvastaisessa
järjestyksessä. Soinnin tulee mielestäni olla
rehevä ja mehukas kuitenkin aina tarkasti kuvastaen äänitystilan
akustiikkaa. Mutta ennen kaikkea sen tulee saada vapaasti välittää
kuulijalle musiikin elämä. Jos äänitystilan
akustiikkaa ei päästetä mukaan äänitteelle
äänittämällä hyvin läheltä,
soinnin virtailevuus kahliintuu eikä se enää pysty
välittämään esittäjän tulkintaan
sisältyvää musiikin elävyyttä ts. musiikki
kuolee vieden mennessään myös musiikin tarkoituksen.
Ja jos näin näkee asian, että musiikilla ei ilman
elävää sointia ole tarkoitusta, ei ole tietenkään
soinnittomalla äänitteelläkään tarkoitusta
eikä arvoa.
Kuinka sointi voidaan säilyttää
elävänä?
Soinnin elävyys säilyy, kun hylätään
lähimikrofonitekniikka ja perustetaankin äänitys
päämikrofoniin, jota tuetaan apumikrofonein vain silloin,
kun se on aivan välttämätöntä. Apumikrofonien
käyttö huonontaa aina sointia ja vaikka niitä
täytyy käyttää varsin usein, niin silloinkin
niitä tulee käyttää vain hyvin varovasti
ja lisäksi vähiten vahinkoa soinnille tehdään,
kun apumikrofonit ovat suuntakuvioltaan palloja ja niitten etäisyys
tuettavaan äänilähteeseen on vähintään
puoli metriä.
Soinnin kannalta ratkaisevan tärkeää on, että
päämikrofoni on sellainen, että se ottaa huomioon
yhtäläisesti koko tilan ja sen etäisyys esiintyjiin
on riittävä siten, että suoraan tuleva ja heijastunut
ääni ovat tasapainossa. Tätä etäisyyttä
kutsutaan akustiikassa kaiuntasäteeksi. Käytännössä
päämikrofoni on syytä sijoittaa hieman tätä
lähemmäksi. Koko tilan huomioonotto taas tuo tullessaan
tilan, läsnäolon ja vapaan virtailun tunnun, rehevyyden
sekä erityisesti lämmön. Jos äänitys
tehdään tavanomaisella lähimikrofonitekniikalla,
jossa tilaa ei huomioida lainkaan, nämä ominaisuudet
kääntyvät vastakkaisiksi. Saadaan aikaan soinniton,
tilaton, kuiva ja kylmä ääni, josta puuttuu musiikin
elämä.
Leikkaaminen vähentää elävyyttä
ja totuudellisuutta
Nykyiset odotukset virheettömyydestä ja taiteilijoiden
itsekritiikki sekä nykyajan viettymys virtuaalimaailmoihin
totuudellisuuden sijasta johtavat siihen, että äänitteet
kootaan aina vain pienemmistä paloista. Tämä seikka
tulisi olla jokaisen äänitettä kuuntelevan mielessä!
Vaikka itse leikkauksia ei kuulekaan, ne vaikuttavat elämyksellisellä
tasolla alitajunnallisina kokemisen epäjatkuvuuskohtina.
MILS-äänitteissä pyritään välttämään
leikkauksia ja monissa MILS-levyissä ei ole yhtään
tai vain muutama leikkaus kesken musiikin. (Eräänlainen
leikkausten Suomen ennätys lienee 900 leikkausta yhdellä
levyllä, mikä merkitsee leikkausta keskimäärin
joka neljäs sekunti! Olisiko tässä kyse jo huijauksesta
vai vain isojen poikien tekniikalla leikkimisestä?)
Miten voidaan muodostaa koko tilan huomioonottava
päämikrofoni?
Käytettäessä lähimikrofonitekniikkaa päämikrofoni
voi kokonaan puuttua tai siitä tuleva ääni on
merkityksettömän heikko verrattuna apumikrofoneista
tulevaan ääneen. Tällöin tilaa ei oteta ollenkaan
huomioon. Usein käytetään päämikrofonijärjestelyä,
joka johtaa siihen, että tilasta otetaan huomioon vain yksi
neljäsosa (esim. kaksi kardioidimikrofonia 90° kulmassa
tai MS-mikrofonia käytettäessä kardioidi + kahdeksikko).
Tavanomaisissa surround-äänitteissä taas korkeintaan
puolet tilasta otetaan huomioon (esim. neljä kardioidia
vaakatason ympyrällä kulmissa -45°, +45°, +135°
ja +225°). Kaikissa järjestelmissä monosta
8-kanavaiseen Oktofoniaan saakka parhaan soinnin saavuttaminen
edellyttää aina koko tilan tasapuolisesti huomioonottavaa
mikrofonia. Monofonisessa toistossa sellainen on suuntakuvioltaan
pallomainen mikrofoni. Kaksikanavaisessa stereofoniassa tila
tulee jakaa vain leveyssuunnassa, sillä tässä
järjestelmässä toistetaan vain kolmiulotteisen
äänikentän yksi ulottuvuus, sen leveysulottuvuus.
Stereossa voidaan siis havaita, tuleeko ääni vasemmalta
vaiko oikealta taikka niiden väliltä, mutta ei voida
havaita tuleeko se takaa, edestä vaiko ylhäältä
tai alhaalta. Tämä järjestelmä on siis yksiulotteinen.
Tämän järjestelmän koko tilan huomioonottavan
mikrofonin suuntakuvio on oheisen kuvan ja yhtälön
mukainen:
Tällaisen mikrofonin voi helposti muodostaa
stereomikrofonista tai kahdesta erillisestä mikrofonista
(pallo + kahdeksikko voimakkuussuhteessa 2:1). Myös Soundfield-mikrofonilla
se on mahdollinen. Tällainen mikrofoni ottaa koko tilan
huomioon säilyttäen kolmiulotteisesta äänikentästä
sen leveys-komponentin. Tuloksena on täyteläinen sointi,
jossa vasen-oikea-efekti on tarkka. Se ei aiheuta myöskään
hevosenkenkä-efektiä, jossa keskellä olevat äänilähteet
toistuisivat heikommin kuin laidoilla olevat. Kanavien summa
muodostaa suuntakuvioltaan pallon, kuten monotoistossa tuleekin
tapahtua. (Muilla menetelmillä tehtyjen äänitysten
järjestelmävirheet on helppo havaita edellä esitetyn
pohjalta: esim. kaksi tai kolme toisistaan etäälle
tai lähekkäin sijoitettua pallokuvioista mikrofonia
tuottaa kyllä koko tilan huomioonottavaa ääntä,
mutta vasen-oikea-efekti on epämääräinen;
tai vain kahden ulottuvuuden huomioonottava järjestely jättää
puolet tilasta huomioonottamatta; paljon käytetty kaksi
kardioidia 110° kulmassa aiheuttaa hevosenkenkäefektin,
samoin tekevät superkardioidit; samansuuntaiset tai 90°
pienemmässä kulmassa olevat mikrofonit aiheuttavat
stereokuvan kapenemisen ja sen keskiosan korostumista; keinopää-äänitys
tuottaa pienen sikarinmuotoisen ääniavaruuden, vaikka
sen pitäisi olla äärettömän suuren pallon,
lisäksi osassa keinopää-äänityksiä
taajuusvaste on radikaalisti vääristynyt, kun ei ole
huomattu, että korvakäytävän voimakas vaikutus
eri korkuisten äänien suhteelliseen voimakkuuteen,
siis äänen väriin, onkin tullut mukaan kahteen
kertaan jne.)
Luonnollinen sointi on totuudellisuutta
Luonnollinen sointi voidaan saavuttaa äänittämällä
vain yhdestä kohdasta äänikenttää, pitäytymällä
koko tilan huomioonottavaan päämikrofoniin ja sijoittamalla
se riittävälle etäisyydelle, jolloin äänitystilan
akustiikan ilmiöt välittyvät luonnollisina kuulijalle.
Äänikenttä on aina jatkuvasti muuntuva niin ajan
kuin paikan suhteenkin eli eri kohdissa konserttisalia on kussakin
omanlaisensa äänikenttä eikä esim. lähikentän
ja kaukokentän summaa ole todellisessa kentässä
missään kohtaa. Usein tavanomaisissa äänityksissä
lähikentän kuivaa ja kylmää sointia parannellaan
sekoittamalla siihen kaukokentän ääntä huomaamatta,
että silloin tarjotaan kahta eri todellisuutta yhtä
aikaa, sali on ikäänkuin laskostettu yhteen etu- ja
takaosastaan ja että tällä tavalla (luonnottomasti)
soivaa kohtaa ei ole missään koko salissa.
Yksi totuus vai mielipiteitten loputon
suo?
Jos siis ihanteeksi otetaan 'tilassa luonnollisesti ja
vapaasti soivan äänen sointi', niin ainoaksi
mahdollisuudeksi jää äänittäminen yhdestä
kohtaa koko tilan huomioonottavalla päämikrofonilla
apumikrofoneja mahdollisimman vähän käyttäen.
Tämä tapa äänittää on siis dokumentaarinen
ja se pohjautuu kokonaisvaltaiseen näkemykseen äänikentästä
ja siten se pyrkii totuudenmukaisesti pelkästään
toistamaan akustisen tapahtuman sellaisenaan ja kokonaisuutena.
Kaikilla muilla menetelmillä ei enää toisteta,
vaan muokataan äänikenttää tai
sen usein puuttuessa erikseen monona äänitettyjä
yksittäisiä äänilähteitä
mielin määrin. Näin tavanomaisissa äänityksissä
joudutaan totuudellisuuden sijasta mielipiteisiin, joita on yhtä
paljon kuin mielipiteen muodostajiakin ja nämä yksittäiset
mielipiteetkin muuttuvat riippuen siitä, millaisilla laitteilla
ja missä tilassa äänitettä kuunnellaan. Niinpä
tavanomaisella äänitystavalla huomaamattaan tehdään
ns. konkreettista elektronimusiikkia (elektronimusiikin muoto,
jossa käytetään akustisesti äänitettyjä
ääniä lähtökohtana ja näitä
ääniä muokataan useimmiten äärimmäisen
voimakkaasti). Ihanteenani on taas äänentoisto,
jossa ei käytetä mitään muokkausta, ei esim.
äänenvärin tai dynamiikan suhteen tai lisätä
keinokaikua tai säröytetä ääntä.
Pyrkimykseni on siis laajassa mielessä HiFi High Fidelity
( = suuri luonnonmukaisuus, suuri uskollisuus, täsmällisyys,
tarkkuus suhteessa totuuteen).
Kun käytetään tavanomaista äänitystapaa,
voidaan todellakin sanoa, ettei ole olemassakaan mitään
yhtä oikeaa tapaa äänittää. Mutta kun
otetaan lähtökohdaksi luonnollinen äänentoisto,
onkin olemassa vain yksi ja ainoa oikea tapa äänittää
ja se on edellä esittämäni tapa. Sen vaatimukset
ovat riippumatta siitä ollaanko tekemässä mono-,
stereo- tai jotain monikanavaäänitettä:
1. Äänitetään yhdestä kohtaa äänikenttää
koko tilan tasapuolisesti huomioonottavalla päämikrofonilla
ja vain sillä (mieluiten ilman tukimikrofoneja).
2. Mikrofonin etäisyys äänilähteistä
on riittävä niin, että salin akustiset ilmiöt
kuuluvat myös äänitteellä.
3. Mitään mielivaltaista äänenmuokkausta
ei tehdä eikä keinotekoisia efektejä lisätä.
Tiettävästi minun lisäkseni kukaan muu äänittäjä
ei työssään täytä näitä kriteereitä,
joten on perusteltua olettaa, että MILS-äänitteet
edustavat luonnollisinta saatavissa olevaa äänentoistoa!
Markku Lulli-Seppälä
|