Hallen Hävittäjäsivu

Ilmasota Vietnamissa

Johdanto

Toisen maailmansodan jälkeen länsi- ja itäkoneet ovat kohdanneet toisensa joitakin kertoja vakaana aikomuksenaan pyyhkäistä toisensa taivaalta. Ensimmäisen sukupolven suihkumoottorihävittäjät kohtasivat Korean sodassa ja seuraavan sukupolven hävittäjät kohtasivat Vietnamin yllä. Tosin sodan alkuvaiheessa Pohjois-Vietnamin ilmavoimat lensivät amerikkalaisiin verrattuna vanhentuneella kalustolla, lähinnä MiG-17 Frescoilla, mutta sodan edetessä myös vietnamilaiset saivat käyttöönsä uudenaikaista kalustoa. Vietnamin sota oli myös ensimmäinen konflikti, jossa ilmataistelu- ja ilmatorjuntaohjuksia alettiin käyttää merkittävässä määrin. Näin ollen sota vaikutti merkittävästi suurvaltojen ilmasotataktiikan kehittymiseen, kun uuden sukupolven teknologiaa kokeiltiin taas tositilanteessa. Muilla osa-alueilla, kuten merisodassa tai maasodassa vietnamin sodan merkitys "opettavaisena" konfliktina on huomattavasti pienempi. Merisotaa ei käytännössä ollut ja maasota ei ollut ollenkaan samanlaista kuin mahdollisessa suurvaltojen välisessä konfliktissa olisi käyty.

Sotaan muodosti oman mielenkiintoisen leimansa se, että USA kävi ilmasotaa käytännössä kaksilla erillisillä suurilla ilmavoimilla. Laivaston ja ilmavoimien lentäjät törmäsivät moniin samoihin ongelmiin, mutta ratkaisumallit olivat hyvin erilaisia. Ilmavoimat uskoi tekniikan voimaan kun laivasto taas panosti enemmän lentäjien koulutukseen. Keskinäinen kilpailu esti usein ilmavoimia ja laivastoa ottamasta käyttöön toistensa hyviksi osoittautuneita ratkaisuja.

Vietnamin kartta (sodan aikaan)

Vietnamin kartta

Vietnamin sodan taistelukoneet

USA:
A-1 Skyraider
A-4 Skyhawk
A-5 Vigilante
A-6 Intruder
A-7 Corsair II
AC-47 Puff the Magic Dragon
AC-130 Spectre
B-26 Invader
B-52 Stratofortress
B-57 Canberra
F-4 Phantom II
F-5 Tiger
F-8 Crusader
F-100 Super Sabre
F-101 Voodoo
F-102 Delta Dagger
F-104 Starfighter
F-105 Thunderchief
EB-66 Destroyer
EC-121 Warning Star
OV-10 Bronco
P-2 Neptune
P-3 Orion
Pohjois-Vietnam:
MiG-15 Fagot
MiG-17 Fresco
MiG-19 Farmer
MiG-21 Fishbed
Il-28 Beagle
Amerikkalaiskoneet olivat järjestäen suurempia ja painavampia kuin vietnamilaiset vastustajansa. Paino ei kuitenkaan ollut tyhjää massaa, vaan ne kantoivat huomattavasti suurempaa polttoainelastia ja omasivat pidemmän toimintamatkan. Niissä oli myös huomattavasti kehittyneempää avioniikkaa ja suurempi aselasti. Yhdysvaltalain hävittäjissä oli esimerkiksi tykinammuksia yleensä yli kymmenen sekunnin tulitusaikaan, kun MiGeissä tulitusaika oli vain noin puolet tästä.

Kun sota alkoi, Pohjois-Vietnamilaiset lensivät vanhentuneilla MiG-15bis -hävittäjillä ja pysyttelivät erossa amerikkalaishävittäjistä. Vuonna -65 Vietnamiin alkoi kuitenkin virrata Kiinassa rakennettuja MiG-17 Frescoja, jotka SA-2 Guideline ilmatorjuntaohjusten kanssa paransivat Pohjois-Vietnamin ilmapuolustusta merkittävästi.

Koneiden huippunopeudella korkealla ei ollut paljonkaan merkitystä Vietnamin yllä, mutta hyvä nopeus merenpinnan tasolla antoi koneelle mahdollisuuden irtautua taistelusta niin halutessaan. MiG-17 Frescoja vastaan taistellessaan amerikkalaishävittäjillä oli tämä etu. MiGit oli kuitenkin alusta lähtien suunniteltu lyhyen kantomatkan torjuntahävittäjiksi, joiden oli tarkoitus toimia maatutkien avustamana ja Vietnamissa ne pääsivät toimimaan juuri tässä roolissa.

Vietnamilaiskoneiden hyviä ja huonoja puolia kuvaavat parhaiten amerikkalaisten tekemät tutkimukset Have Drill ja Have Donut, joissa amerikkalaiset koelentäjät tutkivat neuvostokoneiden vahvuuksia ja heikkouksia keksiäkseen tavan, jolla ne oli helpointa voittaa.

Amerikkalaiskoneilla oli omat heikkoutensa ja lentäjät esittivät välillä hyvinkin voimakasta kritiikkiä niiden suorituskyvystä. Yksi ongelma, joka säilyi koko sodan ajan, oli Phantomin keskilinjan lisäpolttoainesäiliö. Sillä oli taipumus osua irrotettaessa koneeseen ja ja aiheuttaa vaurioita. Toinen samaan säiliöön liittyvä ongelma oli sen nokkakartio, joka saattoi irrota varoittamatta. Tämä taas johti nopeaan nokan nousuun ja koneen ohjattavuuden menetykseen. Kuvaavia sodan alkuvaiheessa havaituille puutteille ovat Rolling Thunder -pommituskampanjan aikana kerätyt lentäjien kommentit, jotka kritisoivat mm. seuraavia asioita:

  • Amerikkalaskoneet oli helppo nähdä. Tämä johtui osittain niiden suuresta koosta ja toisaalta niiden moottoreista, jotka savuttivat voimakkaasti. Etenkin kaksimoottorinen F-4 jätti helposti erotettavan mustan savuvanan.
  • Suurten konemäärien ollessa ilmassa radiokutsut tukkivat helposti harvat radiokanavat. Lisäksi radiot olivat luvattoman epäluotettavia ja usein vaikeasti huollettavia. Kuulematta jääneet varoitukset maksoivat koneita ja miehiä.
  • Aseiden ja etenkin ilmataisteluohjusten luotettavuus oli huomattavasti odotettua huonompi.
  • Asejärjestelmien käyttö oli monimutkaista ja hidasta.
  • F-4 oli tiukoissa kaarroissa vaikea lennettävä. Koneen kallistaminen piti tehdä peräsimellä eikä ohjaussauvalla. Muuten ns. 'adverse yaw' saattoi aiheuttaa koneen joutumisen syöksykierteeseen. Tätä pelkäävät lentäjät eivät osanneet ottaa kaikkea irti koneestaan.
  • Jos F-4:n huolto epäonnistui, sen kääntymiskyky kärsi merkittävästi.
  • Lukuisten taistelulentojen kuluttamat koneet eivät pystyneet samoihin suoritusarvoihin kuin uutena.
  • Amerikkalaiskoneet kestivät kyllä hyvin rakenteellisia vaurioita, mutta niiden hydrauliset järjestelmät olivat hyvin arkoja vaurioille. Kun hydrauliikka petti, konetta ei enää voinut ohjata.

Ilmasodan kronologia

5.10.1961
USA:n ilmavoimien kouluttajia (507th Tactical Control Group) saapuu avustamaan Etelä-Vietnamin ilmavoimia Tan Son Nhut:n lentotukikohtaan.

12.10.1961
Ensimmäiset 16 USA:n lentokonetta siirretään Bien Hoa:n lentotukikohtaan Vietnamiin. Koneet ovat: 4 * RB-26 Invader, 8 * T-28D ja 4 * SC-47.

20.10.1961
Yhdysvaltain RF-101 Voodoo -koneet alkavat tehdä tiedustelulentoja Pohjois-Vietnamin ja Laosin ilmatilassa.

13.11.1961
Yhdysvaltain presidentti antaa luvan osallistua varsinaisiin sotatoimiin ja 40 H-21 Shawnee -helikopteria sekä 16 C-123 Provider -kuljetuskonetta päätetään siirtää Vietnamiin.

2.2.1962
USA:n ilmavoimien C-123 Provider putoaa Bien Hoa:n lähelle ja kaikki kolme miehistön jäsentä kuolevat. Nämä ovat Yhdysvaltain ilmvoimien ensimmäiset kaatuneet Vietnamissa.

22.3.1962
Neljä F-102 Delta Daggeria siirretään Tan Son Nhut:iin koska raporttien mukaan Etelä-Vietnamin ilmatilaa loukataan.

2.1.1963
Operaatio "Burning Arrow". Kaikki USA:n ja Etelä-Vietnamin ilmavoimat hyökkäävät Viet Congin joukkoja vastaan Tay Ninh:n lähellä.

8.5.1963
Yhdysvaltain ilmavoimat ilmoittavat korvaavansa tappioita kärsineet B-26 Invaderit ja T-28 Trojanit 75:llä A-1E Skyraiderilla.

Tammikuu 1964
Etelä-Vietnamin ilmavoimat tekevät ennätyksellisen suuren helikopterioperaation siirtämällä 1100 miestä 115:llä helikopterilla.

27.4.1964
UH-1B Hueyt suojaavat UH-34 -koptereita näiden siirtäessä 420 Etelä-Vietnamin armeijan sotilasta hyökkäykseen kommunisteja vastaan Laosin rajalle.

9.6.1964
"Strategic Air Command" tekee ensimmäisen iskunsa kun kahdeksan F-100 Super Sabrea hyökkää kommunistien ilmatorjuntatykistöä vastaan Laosin pohjoisosassa. Clarkin lentotukikohdsta Filippiineillä toimivia koneita tukee tehtävässä neljä KC-135 Stratotankeria.

2.8.1964
Pohjois-Vietnamin torpedoveneet tekevät väitetyn hyökkäyksen Tonkininlahdella partioivia Yhdysvaltain hävittäjiä, Maddoxia ja pari päivää myöhemmin Turner Joyta vastaan. Lentotukialus Ticonderogalta nousevat koneet ajavat veneet pois. Tämä "Tonkininlahden välikohtaus" johtaa Yhdysvaltain täyteen osallistumiseen Vietnamin sotaan.

5.8.1964
Lentotukialus Constellationilta ja Ticonderocalta nousevat 64 konetta (A-1, A-4, F-4, F-8) tuhoavat kahdeksan torpedoveneiden tukikohtaa sekä kymmenen öljyvarastoa. Operaatiossa menetetään yksi A-1 ja yksi A-4.

7.8.1964
"Gulf of tonkin resolution" menee läpi Yhdysvaltain kongressissa ja antaa presidentti Jhonsonille valtuudet lisätä sotilaallista painetta Pohjois-Vietnamia vastaan.

1-2.11.1964
Viet Congin kranaatinheitinhyökkäys Bien Hoan lentotukikohtaan tuhoaa viisi B-57 pommikonetta ja vaurioittaa viittätoista.

9.12.1964
Etelä-Vietnamin ja Yhdysvaltain ilmavoimien kaksipäiväinen yhteishyökkäys Viet Congia vastaan Binh Dinissä ja Quang Tinissä aiheuttaa Viet Congille yli neljänsadan miehen tappiot.

7.2.1965
Viet Cong tekee kranaatinheitinhyökkäyksen uutta Pleikun lentotukikohtaa vastaan Etelä-Vietnamin keskiosassa. Kostoksi hyökkäyksistä Yhdysvaltain tukikohtia vastaan kolmelta lentotukialukselta (Coral Sea, Hancock ja Ranger) lähetetään samana päivänä 83:n lentokoneen osasto hyökkäykseen Pohjois-Vietnamilaisia varuskuntia ja satamia vastaan. Yksi A-4 putoaa ja kahdeksan vaurioituu.

11.2.1965
Lentotukialuksilta lähetetään 99 koneen osasto hyökkäykseen joka vaurioittaa pahasti useita Pohjois-Vietnamin varuskuntia. Kolme laivaston konetta tuhoutuu ja useita muita vaurioituu.

17.2.1965
Henkilökuntaa siirretään Andersenin lentotukikohtaan Guamin saarella Mariaaneilla valmistelemaan B-52 Stratofortressien käyttöä hyökkäyksiin Pohjois-Vietnamia vastaan.

2.3.1965
Operaatio "Rolling Thunder" alkaa kun ensimmäinen 110 koneen ilmahyökkäys tehdään 20:nen pohjoisen leveyspiirin pohjoispuolelle yli 50 km Pohjois-Vietnamin rajojen sisäpuolella sijaitsevaan ammusvarastoon Xom Banissa. 

3.3.1965
Suuri laivaston ja ilmavoimien koneista koottu osasto pommittaa Than Hoan siltaa. MiG-17 -koneet ilmestyvät usvasta ja yllättävät hyvin koordinoidulla hyökkäyksellä pommittavat A-4 ja F-8 -koneet. Yksi F-8 Crusader vaurioituu ja MiGit katoavat vahingoittumattomina.

26.3.1965
Lentotukialuksilta lähetetty 70 A-4 ja F-8 -koneen osasto hyökkää onnistuneesti Pohjois-Vietnamilaisia tutka-asemia Vinh Sonin lähellä. Yksi Crusader ja yksi Skyhawk pudotetaan, mutta kummatkin lentäjät saadaan pelastettua.

29.3.1965
Lentotukialuksilta lähetetään taas 70 koneen osasto joka hyökkää tutka-asemien ja viestikeskusten kimppuun. Kolme konetta pudotetaan ja vain kaksi lentäjää pelastetaan.

4.3.1965
Pohjois-Vietnamin ilmavoimat saavat ensimmäiset ilmavoittonsa kun 48 F-105D:tä pommittaa samaa Than Hoan siltaa kuin edellisenä päivänä. Thunderchiefien tukena on myös F-100 Super Sabreja MiGCAP -tehtävissä ja noin 30 laivaston F-4 Phantom II:ta. MiG-17 -koneet onnistuvat ampumaan alas kaksi F-105 Thunderchiefiä.

3.4.1965
Kaksi B-57 Night Intruderia ja soihtuja pudottava C-130 Hercules suorittavat ensimmäisen yöpommituslennon Ho Chi Minhin tiellä liikkuvia Viet Congin joukkoja vastaan.

4.4.1965
USA:n ensimmäinen ilmavoitto saadaan F-100D Super Sabrella, joka ampuu alas MiG-17 Frescon.

9.4.1965
Ensimmäinen yhdysvaltain laivaston ilmavoitto saatiin kun neljä laivaston F-4B Phantom II:ta hyökkäsi neljän MiG-17 Frescon kimppuun yli 12 km korkeudessa. Phantomit laukaisivat 8 AIM-7 Sparrow- ja kaksi AIM-9 Sidewinder -ohjusta. Viimeinen Sparrow pudotti MiGin, mutta joko amerikkalainen ohjus tai MiGien tykit pudottivat myös voittoisan Phantomin, jonka ohjaimissa oli Terence Murphy ja takapenkillä Ronald Fegan.

Toukokuu 1965
Projekti Feather Dusterin ensimmäinen vaihe päättyy.

22.5.1965
USA:n ilmavoimat tekevät ensimmäisen hyökkäyksen 20° leveyspiirin pohjoispuolelle kun F-105 Thunderchiefit hyökkäävät Pohjois-Vietnamilaista varuskuntaa vastaan.

17.6.1965
Yhdysvaltain Laivaston ensimmäiset "viralliset" pudotukset kirjataan kun kaksi Phantomia kohtaa neljän Frescon muodostelman suoraan edestä ja ampuu alas kaksi MiGiä AIM-7 Sparrow -ohjuksilla. Voittoisat miehistöt ovat Louis Page & John Smith sekä Jack Batson Jr. & Robert Doremus.

18.6.1965
B-52 Stratofortressit tekevät ensimmäisen 'Arc Light' hyökkäyksen joka epäonnistuu. 30:nen Guamilta nousseen BUFFin järjestyessä ilmatankkausta varten kaksi koneista törmää ja 12 miehistön jäsentä kuolee.

20.6.1965
Kaksi MiG-17 Frescoa yllättää neljä yhdysvaltain laivaston A-1 Skyraider potkurikonetta, mutta osat vaihtuvat ja Clint Johnsonin ja Charlie Hartmanin ohjaamat ketterät Skyraiderit, joita kutsutaan myös lempinimellä "Sandy", ampuvat toisen MiGeistä alas.

10.7.1965
Yhdysvaltain ilmavoimien Phantomit saavat ensimmäiset ilmavoittonsa kun neljä F-4C:tä järjestää pommituslentoja seurailleille MiGeille ansan näyttelemällä suuresta osastosta myöhästynyttä pommituslentoa. Voittoisat miehistöt ovat Kenneth Holcombe & Arthur Clark sekä Thomas Roberts & Ronald Anderson.

23.7.1965
Amerikkalaiskone pudotetaan ensimmäisen kerran ilmatorjuntaohjuksella. F-4C ammutaan alas Pohjois-Vietnamin yllä SA-2 "Guideline" -ohjuksella.

27.7.1965
Maailman ensimmäinen erityisesti ilmatorjuntaohjusasemia vastaan tehty ilmahyökkäys. EF-10 Skyknightien saattamat F-105 Thunderchiefit hyökkäävät ilmatorjuntaohjusasemia vastaan ilman menetyksiä.

12.8.1965
Ensimmäinen yhdysvaltain laivaston kone (A-4 pudotettiin ohjuksella 11.8. ja tämän johdosta tukialuksilta lähetettin 76 konetta etsimään ja tuhoamaan ohjusasemia. Asemia ei löydy ja viisi konetta pudotetaan. Lisäksi seitsemän vaurioituu.

Marraskuu 1965
Ensimmäiset yölliseen vihollisen maavoimien etsintään ja tuhoamiseen modifioidut kuljetuskoneet, AC-47 Puff the Magic Dragonit saapuvat Tan Son Nhutin lentotukikohtaan. Samaan aikaan Pohjois-Vietnamin ilmavoimat saivat uudenaikaisia MiG-21 -hävittäjiä

15.11.1965
B-52 -pommikoneet tekevät ensimmäisen tulitukihyökkäyksen kun 18 Andersenin lentotukikohdasta noussutta konetta pommittaa yhdysvaltain armeijan ensimmäisen ratsuväkirykmentin kimppuun hyökkääviä Pohjois-Vietnamin armeijan joukkoja Drangin laaksossa.

22.12.1965
USA hyökkää ensimmäistä kertaa teollisuuskohdetta vastaan kun yli sata tukialuskonetta käsittävä osasto pommittaa Uong Bin voimalaitosta Haiphongin lähellä. Voimala vaurioituu pahasti ja kaksi A-4 Skyhawkia pudotetaan.

15.1.1966
Amerikkalaiskoneet (RF-8 ja saattokone) näkevät ensimmäisen kerran MiG-21 Fishbedin taistelulennolla. MiG-21:n myötä amerikkalaiskoneet joutuivat varautumaan myös ilmataisteluohjuksiin. Fishbedin aseistukseen kuului AA-2 Atoll (K-13) -infrapunaohjuksia jotka vastasivat suorituskyvyltään AIM-9B Sidewinderiä (Atoll oli käytännössä Sidewinderin kopio).

2.3.1966
Lyndon Johnsonin hallitus antaa laajemmat valtuudet pommittaa koko Pohjois-Vietnamin alueella poislukien tietyt erikseen määritellyt kohteet.

23.4.1966
Amerikkalaiskoneet joutuvat ensimmäistä kertaa kaartotaisteluun MiG-21 Fishbedin kanssa kun se ahdistelee kahden F-4C:n saattamia EB-66 häirintäkoneita. Amerikkalaisia ilmataisteluohjuksia vaivaavat ongelmat tulevat kuitenkin taistelussa selvästi esiin.

26.4.1966
Ensimmäinen MiG-21 pudotetaan kun kaksi Fishbediä ahdistelee jälleen EB-66 ELSO-koneita.

Toukokuu 1966
Neuvostoliitto lisää Fishbedien toimituksia Vietnamiin koska yhdysvaltain pommituslennot ovat lisääntyneet voimakkaasti.

12.6.1966
Amerikkalaiskone (laivaston F-8 Crusader) pudottaa ensimmäisen kerran kaksi MiGiä samalla lennolla.

21.6.1966
Neljän F-8 Crusaderin lento etsii pudotetun RF-8:n lentäjää kun yksi koneista vaurioituu ilmatorjuntatulesta ja Frescot käyvät niiden kimppuun. Yksi Crusader ja kaksi MiGiä ammutaan alas.

29.6.1966
Pohjois-Vietnamin pääkaupunkia, Hanoita pommitetaan ensimmäisen kerran. Hyökkäuksen suorittavat USAF:n F-105 Thunderchiefit. Samana päivänä 28 USA:n laivaston A-4 Skyhawkia pommittaa Haiphongin satamaa.

1.7.1966
Laivaston lentokoneet upottavat kolme amerikkalaisten etsintä- ja pelastusalusten kimppuun hyökkäävää torpedovenettä.

14.7.1966
Yksi Crusader ammutaan alas lähietäysyydellä käydyssä kaartotaistelussa MiG-17 Frescojen kanssa. Crusaderien tykit ovat jälleen epäluotettavia ja sekä ne, että koneen tykkitähtäimet saavat kritiikkiä osakseen.

20.7.1966
"Tally Ho" -offensiivi alkaa. USA:N ilmavoimat ja Merijalkaväen lentokoneet hyökkäävät Etelä-Vietnamiin tunkeutuvia Pohjois-Vietnamin armeijan joukkoja vastaan.

21.9.1966
40 F-105 Thunderchiefiä ja 8 F-4 Phantomia pommittivat Dap Caun siltaa ja koneet joutuivat sodan ensimmäiseen todella suureen ilmataisteluun.

5.10.1966
MiG-21 pudottaa amerikkalaiskoneen todennäköisesti ensimmäistä kertaa Atoll-ohjuksella. Alasammuttu kone oli toisen F-4C:n kanssa saattamassa kahta EB-66 ELSO-konetta, eikä kukaan amerikkalaisista nähnyt hyökkäystä.

9.10.1966
MiG-21 yllättää ja ampuu alas yhdysvaltain laivaston F-4B:n todennäköisesti jälleen Atoll-ohjuksella. Samana päivänä F-8 Crusaderit yllättävät E-1B:n avustamana yksinäisen MiG-21:n ja ampuvat sen alas.

Marraskuu 1966
A-6 Intruderin ELSO-versio EA-6A Prowler astuu palvelukseen yhdysvaltain laivaston vastauksena kasvavaan ilmatorjuntaohjusuhkaan.

5.11.1966
Neljä F-4C:tä saattaa yhtä EB-66:ta kun kaksi MiG-21:tä hyökkää amerikkalaiskoneiden kimppuun. Molemmat kaksi MiGiä ammutaan alas. Taistelu osoittaa, että vietnamilaiset ovat oppineet hyödyntämään sitä, ettei Phantomissa ole tykkiä.

2.1.1967
Amerikkalaisten ansa, nimeltään operaatio Bolo, houkuttelee 11 vietnamilaista MiGiä hyökkäämään pommituslentoa imitoivien ilmataisteluaseistuksessa olevien Phantomien kimppuun. Seitsemän Fishbediä pudotetaan ilman amerikkalaistappioita.
[Air Force Magazinen artikkeli taistelusta]

26.2.1967
Seitsemän A-6 Intruderia suorittavat sodan ensimmäisen ilmamiinoituksen kun ne pudottavat miinoja Song Ca ja Song Giang -jokien suille.

Maaliskuu 1967
Amerikkalaiset lisäävät merkittävästi pelkässä ilmataisteluaseistuksessa olevien saattokoneiden määrää pommituslennoilla. Käyttöön tulee myös QRC-248 -järjestelmä, joka osaa kysellä ja kuunnella Vietnamilaiskoneiden IFF-transponderia, eli omakonetunnistinta. EC-121 -koneet pystyivät nyt löytämään MiGit jopa 280 km:n päästä. Laitetta ei kuitenkaan saanut paljastumisen pelosa käyttää aktiivisessa moodissa, eli sillä ei saanut kysellä, vain kuunnella. Transponderitiedot saatiin siis vain silloin kun vietnamilainen GCI lähetti kyselyn.

11.3.1967
"Täsmäasetta", eli TV-ohjattua "Walleye" -liitopommia käytetään ensimmäisen kerran operatiivisesti hyökkäyksessä Pohjois-Vietnamin armeijan varuskuntaa vastaan Sam Sonissa.

19.3.1967
Tänä päivänä alkoi suuri ilmataisteluiden sarja. Kuun loppuun mennessä kuusi Thunderchiefiä, yksi A-1, yhdeksän Frescoa ja yksi Fishbed ammuttiin alas. Muutamaa päivää myöhemmin ilmeiseksi käynyt MiGien kasvanut aggressiivisuus antoi Washingtonille syyn myöntää lupa joidenkin vietnamilaisten lentokenttien (Kep ja Hoa Lac) pommittamiseen.

Huhtikuu 1967
B-52 Stratofortressit alkavat operoida U-Tapaon lentotukikohdasta Thaimaassa ja pommitustehtävät voidaan suorittaa ilman ilmatankkausta.

24.4.1967
Amerikkalaiskoneet pommittavat ensimmäistä kertaa Vietnamilaista lentotukikohtaa. Laivaston Skyhawkit ja Intruderit hyökkäävät Kepin kenttää vastaan. Saattokoneina toimivat Phantomit pudottavat kaksi MiG-17 Frescoa. Hyökkäykset lentokenttiä vastaan saavat vietnamilaiset siirtämään suurimman osan MiG-17 Frescoista Kiinaan, mistä ne jatkavat taistelulentoja.

29.4.1967
Hyvänä osoituksena vietnamilaisten parantuneista taidoista GCI ohjaa MiG-21:n kahden Thunderchiefin perään ja toinen Thud ammutaan alas.

3.5.1967
366th TFW:n F-4C Phantomit kantoivat ensimmäistä kertaa SUU-16 -tykkipodia taistelulennoilla kohdealueille (Route Package) V ja VI.

Toukokuu 1967
Tämä kuukausi oli sodan siihen asti vilkkain ilmataisteluiden suhteen. Toukokuun aikana käytiin 110 ilmataistelua, joissa pudotettiin 23 MiGiä ja kolme F-4 Phantomia. Kaikki Phantomit ammuttiin alas MiG-17 Frescojen toimesta. Phantomit puolestaan pudottivat 10 Frescoa ja viisi MiG-21 Fishbediä. Loput 8 pudotusta olivat F-105 Thunderchiefien alasampumia Frescoja. Toukokuun lopulla tulivat käyttöön uusi Phantom-versio F-4D sekä USAF:n uusi lämpöhakuinen ilmataisteluohjus AIM-4 Falcon.

13.5.1967
MiGit alkavat käyttää kahta päällekkäistä "pyörää". Tänä päivänä käyty mittava ilmataistelu kääntyy amerikkalaisten voitoksi. Seitsemän MiGiä pudotetaan ja kaksi vaurioituu ilman amerikkalaistappioita. Kaksi pudotuksista tehdään F-4C Phantomeilla, toinen Sidewinderillä ja toinen Sparrowilla. Thudit pudottavat viisi konetta, joista kaksi Sidewinderillä ja kolme tykillä.

14.5.1967
Kolmas peräkkäinen päivä, jolloin käytiin suuria ilmataisteluita. Thudit pommittivat Ha Dongin varuskuntaa ja niitä saattaneet Phantomit saivat ensimmäiset tykkipodilla tehdyt pudotuksensa.

20.5.1972
USAF:n koneet pudottavat viisi Neljä Frescoa ja yhden Fishbedin. Robin Olds tutkaupseerinaan Stephen Croker tekevät kaksoispudotuksen ampumalla alas kaksi Frescoa.

1.6.1967
Etelä-Vietnamin ilmavoimat saavat käyttöönsä F-5A Freedom Fighter -suihkuhävittäjiä.

21.7.1967
Yhdysvaltain laivaston koneet Bon Homme Richard -tukialukselta pommittavat polttoainevarastoa Ta Xassa ja saattokoneet käyvät laajamittaisen ilmataistelun. F-8 Crusaderit ampuvat alas kolme Frescoa ja lisäksi yhtä pudotusta pidettiin todennäköisenä. F-8C -pilotti Phil Dempewolf ampui MiGiä neljällä ilmatorjuntaohjusasemien tuhoamiseen tarkoitetulla Zuni -raketilla ja osui! Tosin pudotus piti viimeistellä tykein.

11.8.1967
Ainoa rautatiesilta (Paul Doumier bridge), joka vei Kiinasta Vietnamiin, pommitettiin rikki. Näin sotatarvikkeiden kuljetus Vietnamiin vaikeutui merkittävästi. Tehtävässä pudotettiin noin 100 tonnia pommeja.
[Air Force Magazinen artikkeli taistelusta]
[Toinen Air Force Magazinen artikkeli]

21.8.1967
Pohjois-Vietnamilaiset laukaisevat ennätysmäärän (80) SA-2 Guideline ilmatorjuntaohjusta yhtenä päivänä. Ohjukset pudottavat kuusi amerikkalaiskonetta. Elokuun aikana 249:llä ohjuksella onnistutaan pudottamaan kaiken kaikkiaan 16 amerikkalaiskonetta.

23.8.1967
F-105D -pilotti David Waldrop III tekee kaksoispudotuksen ampumalla tykillä alas kaksi Frescoa.

31.8.1967
Amerikkalaiset käynnistävät yrityksen Haiphongiin vievien tie- ja rautatiesiltojen tuhoamiseksi.

6.10.1967
QRC-248:n aktiivinen käyttö sallitaan jotta takaa pommituslentojen kimppuun hyökkäävät MiGit saataisiin kuriin.

24.10.1967
Phuc Yenin lentotukikohdasta toimivat MiG-21 Fishbedit olivat lokakuussa onnistuneet pudottamaan niin monta amerikkalaiskonetta, että Valkoinen talo oli myöntänyt luvan sen pommittamiseen. USAF ja USN iskivät kentälle 24. ja 25.10. tuhoten arviolta 7 Frescoa ja 5 Fishbediä.

26.10.1967
QRC-248:n aktiivinen käyttö tuo tulosta ja amerikkalaiset saattokoneet onnistuvat EC-121:n antamien tietojen perusteella yllättämään hyökkäävän Fishbedin ja F-4 ampuu sen alas. Samana päivänä laivaston GCI-alus Harbormaster ohjaa kaksi F-4B Phantomia amerikkalaiskoneiden kimppuun ja antaa luvan ampua ilman visuaalista tunnistusta. Hyökkääjien asejärjestelmien pettäminen pelastaa toiset amerikkalaiskoneet omien koneiden tulelta. Onnekkaan sattumuksen jälkeen koneet ohjataan oikeiden MiGien kimppuun. Yksi MiG ammutaan alas, mutta sitten oma ennenaikaisesti räjähtänyt Sparrow pudottaa yhden Phantomin.

Marraskuu 1967
Marraskuu -67 sujui amerikkalaisittain erittäin huonosti. Vietnamilaiset ampuivat alas yli 20 konetta joista 6 ammuttiin alas MiGien toimesta. Amerikkalaiset koneet onnistuivat pudottamaan vain 2 Frescoa. Pudotukset tekee 6.11. miehistö Darell Simmonds & George McKinney Jr. F-4D:n tykkipodilla.

3.12.1967
USS Ranger saapuu Vietnamin edustalle ja sen mukana tulevat sotanäyttämölle A-7 Corsair II sekä EKA-3 Skywarrior -konetyypit.

Joulukuu 1967
Pohjois-Vietnamin hallitus vihjaa olevansa kiinnostunut rauhannneuvotteluista, mutta tämä on juoni jonka suojassa valmistellaan ns. TET-offensiivia. Joulukuun aikana Vetnamin ilmavoimat onnistuivat pakottamaan hyvin monet pommituslennot pudottamaan pommit ennenaikaisesti ja myös pudottivat paljon amerikkalaiskoneita.

Tammikuu 1968
MiGit käyvät yhä aggressiivisemmiksi ja alkavat mm. jahdata yhdysvaltain ELSO- ja tutkakoneita. Fishbedit lentävät suuremmissa muodostelmissa ja ovat edelleen hyvin menestyksekkäitä.

12.1.1968
Vietnamilaiset tekevät ilmaiskun Laosissa sijaitsevaa navigointilaitteistoa vastaan. Hyökkäyksen suorittaa kolme An-2 Colt kuljetuskonetta, joihin on asennettu konekiväärit. Yksi Antonov syöksyy rynnäköidessään maahan, CIA:n UH-1 HueyCobra ampuu toisen ja pakottaa kolmannen alas.

21.1.1968
Kuuluisa hyökkäys yhdysvaltain merijalkaväen tukikohtaa vastaan Khe Sanhissa alkaa ja kuuttatuhatta alueella olevaa merijalkaväen sotilasta joudutaan huoltamaan ainoastaan ilmateitse.

3.2.1968
Kaksi F-102A Delta Daggeria on lennolla Pohjois-Vietnamin yllä kun toinen lentäjä huomaa koneessaan jotakin vikaa. Toinen lentäjä huomaa koneen pyrstöstä törröttävän Räjähtämättömän Atoll-ohjuksen. Kun koneet ovat palaamassa Thaimaahan, Kaksi Fishbediä hyökkää takaa. Ohjukset menevät ohi, mutta väistön rasitus saa vaurioituneen amerikkalaiskoneen putoamaan.

27.2.1968
AC-130A Spectre lentää ensimmäisen taistelulentonsa Ho Chi Minh traililla.

Maaliskuu 1968
F-111 Aardvarkit alkavat operoida Takhlin lentotukikohdasta Thaimaassa.

31.3.1968
Lyndon Johnson ilmoittaa ettei aio pyrkiä presidentiksi uudestaan ja määrää pommitukset lopetettavaksi 20° leveyspiirin pohjoispuolella. Myöhemmin raja siirretään 19° leveyspiirille. USAF:n vastuualueet olivat pommitusalueen ulkopuolella ja ilmasota jäi käytännössä laivastolle.

19.9.1968
Rolling Thunderin viimeinen ilmavoitto menee laivaston F-8C Crusaderilla lentävän Luutnantti Anthony Nargin (kutsutunnus Old Nick) tiliin. GCI ohjaa Crusader-parin kahden Fishbedin taakse ja toinen putoaa Sidewinderin osumasta. Toinen MiG pääsee karkuun, vaikka kaksi ohjusta räjähtää lähituntumassa.

Maaliskuu 1969
Yhdysvaltain laivaston neliviikkoinen "Top Gun" -ilmataistelukurssi käynnistyy ensimmäistä kertaa Miramarissa.

28.1.1970
Kaksi MiG-21 Fishbediä yllättää Laosin yllä amerikkalaisen HH-53 -pelastushelikopterin ja ampuu sen alas Atoll-ohjuksilla.

17.2.1970
B-52 -pommikoneet tekevät ensimmäiset hyökkäykset Pohjois-Vietnamin armeijan ja Laosilaisten kommunistien asemiin Laosissa "Ruukkujen Tasangolla".

28.3.1970
Tiedustelukonetta saattava yhdysvaltain laivaston F-4J ampuu Sidewinderillä alas MiG-21 Fishbedin. Ohjaimissa on Jerome Beaulier ja RIO on Steven Barkley.

1-4.5.1970
Yli 500 amerikkalaiskonetta antaa ilmatukea Kambodzhassa toimiville amerikkalaisille etelä-vietnamilaisille joukoille.

3.11.1970
Vietnamilaisia ilmatorjuntaohjuksia havaitaan Mu Gian ja Ban Karain solien läheisyydessä eteläisessä Pohjois-Vietnamissa.

21.11.1970
HH-53 Super Jolly -helikopterit kuljettavat erikoisjoukkoja Son Tayssa Hanoin lähellä sijaitsevaan vankileiriin epäonnistuneessa vankien pelastusyrityksessä. Leiri oli tyhjennetty hieman ennen joukkojen saapumista. Samana päivänä amerikkalaiskoneet hyökkäävät ilmatorjunta-asemien kimppuun kostona tiedustelukoneiden tulittamisesta.

21-22.3.1971
Yhdysvaltain koneet lentävät 20 tiedustelu- ja 234 pommituslentoa vietnamilaisten ilmatorjuntaohjuksien tuhoamiseksi.

Elokuu 1971
USAF lentää 473 taistelulentoa estääkseen pohjois-vietnamilaisten pyrkimykset rakentaa teitä demilitarisoidun vyöhykkeen yli.

6-8.11.1971
Amerikkalaiskoneet hyökkäävät vietnamilaisia lentokenttiä vastaan reaktiona sille, että MiGit ahdistelivat B-52 -pommikoneita Laosin yllä 4.11.

18.12.1971
MiGit alkavat todella ahdistella Laosissa toimivia amerikkalaiskoneita ja virheiden sarja johtaa kolmen Phantomin menetykseen.

26-30.12.1971
Pohjois-Vietnamilaisiin kohteisiin suunnataan suurin pommituskampanja sitten Rolling Thunderin. Operaatio "Proud Deep Alpha" käsittää 1025 taistelulentoa. Ilmasota oli pyörähtänyt uudelleen käyntiin. Vuoden -71 kolmen viimeisen viikon aikana amerikkalaiset menettivät 10 konetta.

19.1.1972
Kaksi laivaston F-4J:tä olivat saattamassa tiedustelulentoa kun amerikkalaiset saivat vuoden -72 ensimmäisen MiG-pudotuksen. Phantom-lentäjä ja tuleva ässä Randall Cunningham osasi hyödyntää Fishbedin huonoa näkyvyyttä taaksepäin ja pudotti sen yhdellä Sidewinderillä.

21.2.1972
USAF:n F-4D -miehistö Robert Lodge & Roger Locher pudottaa Laosin yllä suoraan edestä lähestyvän MiG-21 Fishbedin AIM-7E-2 Dogfight Sparrow -ohjuksella.

1.3.1972
MiGCAP-tehtävässä Laosin yllä olevat USAF:n Phantomit huijaavat MiGit käymään kimppuunsa sanomalla radioon että polttoaine on vähissä. Yksi MiG-21 pudotetaan. Voittoisa miehistö on Joseph Kittinger Jr. & Leigh Hodgdon.

6.3.1972
USS Chicago -risteilijän pätevä Red Crown GCI -kontrolleri ohjaa Phantomit tiedustelulentoa ahdistelevien MiGien kimppuun. F-4B ohjaamossaan Garry Weigand & William Freckleton pudottaa yhden MiG-17 Frescon.

30.3.1972
Pohjois-Vietnamilaiset tekevät massivisen kolmen kärjen hyökkäyksen kohti An Lacia, Kontumia ja Quang Tritä. Kaikki USA:n lentokoneet mobilisoidaan hyökkäyksen pysäyttämiseksi. Vietnamilaiset tuovat sotaan mukaan amerikkalaisittain ikävän yllätyksen, eli olaltalaukaistavan SA-7 ilmatorjuntaohjuksen, joka on varsin tehokas helikoptereita ja hitaita potkurikoneita vastaan. Kaikki rauhanneuvottelut katkeavat ja Nixonin hallitus on jopa sitä mieltä, että huonon sään haittaamat pommitukset ovat liian kevyitä.

5.4.1972
Operaatio Freedom Train käynnistyy. Amerikkalaiskoneet hyökkäävät kaikkien 20 leveyspiirin eteläpuolelta löytyvien kohteiden kimppuun - ja niitä riittää. Tiet ovat pullollaan tarvikkeita kuljettavia autosaattueita.

9.4.1972
Stratofortressit tekevät pommituslennon syvimmälle vietnamiin kun ne pommittavat polttoainevarastoa Vinhissä. Pommitus on epätarkkaa ja syyksi paljastuu maa-asemilta toimiva Combat Skyspot -pommitusjärjestelmä.

16.4.1972
B-52 Stratofortressit pommittavat Hanoin ja Haiphongin ympäristöä ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Kohteita pommitetaan kolmessa aallossa ja noin puolet alueella olevista polttoainevarastoista onnistutaan tuhoamaan. Saattokoneet pudottavat lisäksi 3 MiGiä ja mahdollisesti B-52:n taka-ampuja yhden. Kaksi amerikkalaiskonetta joutuu ilmatorjuntaohjusten uhriksi.

27.4.1972
USAF onnistuu viimein tuhoamaan Thahn Hoan rautatiesillan käyttämällä laserohjattuja 900 kg:n pommeja.

8.5.1972
Pariisin rauhanneuvottelujen epäonnistuttua presidentti Nixon määrää 9.5. strategisen pommituskampanjan, jonka tarkoituksena on pakottaa vietnamilaiset takaisin neuvottelupöytään. Operaatio Linebacker oli saanut alkunsa, tosin kampanjaa kutsuttiin ensin nimellä "Rolling Thunder Alpha". 8.5. pudotettiin yhteensä kolme MiGiä. USAF:n Phantom -miehistö Robert Lodge & Roger Locher pudottavat Fishbedin Sparrowilla.Cunningham & Driscoll saavat toisen ilmavoittonsa pudottaessaan Frescon Sidewinderillä ja yksi MiG-19 -lentäjä menetti koneensa hallinnan väistäessään USAF:n Phantomin (Barton Crews & Keith Jones Jr.) laukaisemaa Sparrowia.

10.5.1972
Operaatio Linebackerin alussa käytiin koko vietnamin sodan suurimmat ilmataistelut. Kymenennen pävän aamuna USA:n ilmavoimien Phantomit pudottivat 3 MiGiä, mutta MiG-19 Farmerit pudottivat puolestaan kaksi Phantomia. Myös laivaston Phantomit saivat saaliikseen yhden Fishbedin. Iltapäivällä laivaston Top Gun -koulutetut miehistöt ja GCI-radioiden häirintä yllättivät vietnamilaiset. Laivaston lentäjät ampuivat alas 8 MiGiä ilman tappioita ja yksi miehistöistä (Cunningham & Driscoll) pudottaa kolme Frescoa jolloin hänestä tulee sodan ensimmäinen amerikkalaisässä.

13.5.1972
USAF:n Phantomit onnistuvat tuhoamaan Song Ma -joen ylittävän Than Hoan sillan laserohjatuilla pommeilla.

23.5.1972
MiGit olivat jälleen hyvin aktiivisia, mutta kärsivät tappion. USAF:n koneet pudottivat yhden Farmerin ja yhden Fishbedin. Yksi laivaston Phantom (Ronald McKeown & John Ensch) puolestaan onnistui pudottamaan kaksi Frescoa.

31.5.1972
Tämä oli aktiivinen MiG-päivä ja vietnamilaiset lensivät ainakin 32 taistelutehtävää. Kaksi MiG-21 Fishbediä pudotetaan, toinen USAF:n ja toinen USN:n toimesta.

8.7.1972
USAF:n pitkä tappioiden sarja ilmataisteluissa katkeaa, kun USAF:n koneet onnistuvat pudottamaan kolme MiGiä yhtä menetettyä Phantomia vastaan. Kaksi pudotuksista saa miehistö Richard Ritchie & Charles DeBellevue.

28.8.1972
USAF saa sodan ensimmäisen ässänsä kun Phantom-pilotti kapteeni Richard Ritchie pudottaa viidennen vastustajansa, MiG-21 Fishbedin jälleen AIM-7 Sparrowilla.

9.9.1972
AIM-9J saa ensimmäiset pudotuksensa. Laskeutumassa olevaa MiG-21 Fishbediä jahtaavat Phantomit pudottavat Fishbedin F-4E:n tykillä ja myöhemmin John Madden Jr. & Charles DeBellevue pudottavat kaksi MiG-19 Farmeria uusilla Sidewindereillä. Vain kaksi ohjusta tuottaa kaksi pudotusta, vaikka toinen ohjuksista laukaistaan laukaisuikkunan rajamailta.

8.10.1972
Neuvottelija Le Duc Tho ilmoittaa Pariisissa Pohjois-Vietnamin suostuvan lähes kaikkiin amerikkalaisten vaatimuksiin. Tällä ei kuitenkaan vielä ole juurikaan vaikutusta ilmasotaan.

15.10.1972
Tänä päivänä käytiin ilmataisteluiden sarja jossa USAF:n koneet pudottivat kolme MiG-21 Fishbediä, joista kaksi Sidewinderillä ja yhden tykillä.

23.10.1972
Rauhanneuvottelut tuottavat tulosta ja amerikkalaiset keskeyttävät pommitukset 20° leveyspiirin pohjoispuolella. Linebacker I päättyi. Rauhansopimus piti allekirjoittaa 31.10. mutta Etelä-Vietnamilaiset eivät suostuneet sen ehtoihin ja neuvottelijat joutuivat palaamaan saman pöydän ääreen taas marraskuussa.

5.11.1972
B-52 saa ensimmäisen kerran osuman ilmatorjuntaohjuksesta, huolimatta silppukäytävästä ja voimakkaasta häirinnästä. Suuri pommikone pääsee kuitenkin laskeutumaan turvallisesti.

20.11.1972
Rauhanneuvottelut uuden rauhansopimuksen aikaansaamiseksi alkavat uudelleen Pariisissa.

22.11.1972
Ensimmäinen B-52 tuhoutuu ilmatorjuntaohjuksen osumasta kun konetyyppi on osallistunut taistelutoimiin jo yli 7 vuoden ajan. Kone kuitenkin pääsee Thaimaan yläpuolelle ennen kuin miehistö joutuu hylkäämään sen.

14.12.1972
Rauhanneuvottelut saavat odottamattoman käänteen 4.12. kun Vietnamilaiset peruvat kaikki myönnytyksensä. Kun edistystä ei tapahdu ja presidentti Nixon lähettää 14.12. vietnamiin uhkavaatimuksen, jonka mukaan neuvotteluiden piti edistyä merkittävästi seuraavan 72 tunnin aikana tai pommitukset käynnistettäisiin uudelleen. Vietnamilaiset eivät vastanneet.

18.12.1972
Nixon määrää uuden pommituskampanjan eli Linebacker II:n. Operaatita kutsutaan myös nimellä yhdentoista päivän sota Hanoita vastaan. Rajoituksia ei juurikaan ole vaan tarkoituksena on tuhota kaikki sotilaskohteet Hanoin ja Haiphongin alueella. Hyökkäykset tehdään pääasiassa B-52 -pommikoneilla.

27.12.1972
Sodan viimeisissä päivällä tapahtuneissa ilmataisteluissa USAF menettää kaksi Phantomia eikä saa yhtään ilmavoittoa vastineeksi.

29.12.1972
Operaation Linebacker II päättyy ja Pohjois-Vietnamin pommittaminen loppuu.

12.1.1973
Sodan viimeinen amerikkalainen ilmavoitto saadaan Victor Kovaleskin ja James Wisen miehittämälle laivaston F-4B:lle, joka pudottaa MiG-17 Frescon AIM-9 Sidewinderillä.

15.1.1973
USAF tekee viimeisen B-52 -hyökkäyksen pohjois-vietnamilaista kohdetta vastaan. Samana päivänä Allekirjoitetaan Pariisissa tulitaukosopimus, jonka mukaan kaikki amerikkalaisten ilmatoiminta Pohjois-Vietnamia vastaan lopetetaan 28.1. mennessä.

24.2.1973
CH-53 Sea Stallionit alkavat rauhansopimuksen mukaisesti puhdistaa miinoja Pohjois-Vietnamin satamista.

15.8.1973
Laivaston A-7 Corsairit hyökkäävät viimeistä kertaa Kambodzhassa olevia kohteita vastaan.

29.4.1975
USA:n laivaston ja merijalkaväen helikopterit evakuoivat viimeiset USA:n kansalaiset Saigonista ennen kuin Kommunistit valtaavat kaupungin. Kaikki helikopterit eivät mahdu laivojen kansille ja niitä joudutaan pudottamaan mereen.

Rolling Thunder

Vietnamin sotaa on aina leimannut politiikka ja poliittiset päätökset vaikuttivatkin sodan kulkuun merkittävässä määrin. Useimmat vietnamin sodassa palvelleet amerikkalaiset sotilaat ovatkin sitä mieltä, että Yhdysvalloilla olisi ollut riittävät resurssit sodan voittamiseen varsin nopeastikin, mutta poliittisten päätösten asettamat rajoitukset estivät sotavoiman tehokkaan käytön. Etenkin vuosina 1965-1968 käynnissä ollut Pohjois-Vietnamin pommitusoperaatio "Rolling Thunder" on hyvä esimerkki enemmänkin poliittisesta kuin sotilaallisesta operaatiosta.

Presidentti Johnsonin hallituskaudella suuri osa sotilaallisesti merkittävistä kohteista oli rajattu amerikkalaisten iskujen ulkopuolelle. Tarkoituksena oli "lähettää viesti" eikä iskeä tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. "Viesti" ei selvästikään mennyt perille, sota pitkittyi pitkittymistään ja vähitellen laajentuvat sotatoimet koettiin amerikkalaisjoukkojen keskuudessa turhiksi, koska vihollinenkin osasi hyödyntää poliittisia rajoituksia. Yhdysvallat kävi siis sotaa toinen käsi selän taakse sidottuna.

USA alkoi pommittaa Vietnamia pian sen jälkeen, kun Vietnamilaiset torpedoveneet suorittivat väitetyn hyökkäyksen amerikkalaisia aluksia Maddoxia ja Turner Joyta vastaan. Ensimmäinen kostoisku suoritettiin 5.8.1964 ja nimen "Rolling Thunder" kampanja sai 2.3.1965 kun pommitus ulotettiin ensimmäistä kertaa 20° leveyspiirin pohjoispuolelle.

Ennen pommituskampanjaa Pohjois-Vietnamin ilmapuolustus oli ollut kohtalaisen heikko, mutta hyökkäysten alettua se alkoi nopeasti vahvistua. Noin puolessa vuodessa, helmikuuhun 1965 mennessä tutkien määrä oli kasvanut noin kahdestakymmenestä noin kuuteenkymmeneen, uusia sotilaslentokenttiä oli rakennettu, maahan oli toimitettu noin 60 MiG-17 hävittäjää ja samallaoli luotu ilmapuolustusjärjestelmä hävittäjien ohjaamista varten (GCI).

Vuoden 1960 alussa amerikkalaiset yrittivät organsoida ilmaiskutoimintaa ja jakaa vastuualueita ilmavoimien ja laivaston välillä. Vietnam jaettiin kuuteen osaan, joita kutsuttiin (etelästä pohjoiseen) nimillä "Route Package I - VI". Route Package VI jaettiin lisäksi kahteen eri osaan VIA (Hanoin ympäristö) ja VIB (Haiphongin ympäristö). Ilmavoimat otti vastuun alueista I, V, ja VIA. Laivasto taas hoiti iskut alueille II, III, IV ja VIB. Koska laivaston alueet olivat rannikolla, laivaston koneilla oli lyhyt matka kohteisiin ja näin ollen pienempi mahdollisuus kohdata MiGejä. Esimerkiksi vuonna 1965 laivaston koneet joutuivat kosketuksiin MiGien kanssa yhdeksän kertaa, kun taas ilmavoimilla vastaava luku oli 25.

Yhdysvaltain ilmavoimien tehdessä iskuja Pohjois-Vietnamiin, joutuivat hyökkäysosastoon kuuluvat koneet yleensä turvautumaan ilmatankkaukseen. Tämä oli laajamittainen operaatio, johon liittyi varsin paljon radiokeskustelua, nin että iskun salassapitäminen oli varsin vaikeaa. Koska muutamankin minuutin viive tiedonsaannissa saattoi kuitenkin olla puolustukselle suuri haitta, turvautuivat amerikkalaiset elektroniseen häirintään jo tankkauksen aikana.

Rolling Thunderin alussa MiGit eivät kuitenkaan onnistuneet luomaan merkittävää uhkaa amerikkalaisille pommituslennoille. Aina kun MiGit alkoivat häiritä liikaa, amerikkalaiset siirsivät hetkiseksi huomionsa niihin ja antoivat terävän iskun, joka ajoi vietnamin ilmavoimat joksikin aikaa nuolemaan haavojaan. Ensimmäisen kerran vietnamin ilmavoimia vastaan hyökättiin keskitetysti tammikuussa -67 ja kun MiGit alkoivat seuraavan kerran vakavasti kiusata pommikoneita seuraavana keväänä, amerikkalaiset kävivät taas niiden kimppuun. Tällöin huhti-kesäkuun välillä pudotettiin 32 MiGiä ja vain kaksi amerikkalaiskonetta.

Kun ilmataisteluita käytiin, molemmat osapuolet oppivat asioita. Amerikkalaislentäjät oppivat miten MiG-17 Fresco voitiin voittaa, mutta epäluotettavat ohjukset vaikeuttivat oppien hyödyntämistä. Myös vietnamilaislentäjät oppivat, eivätkä enää yrittäneet taistella Phantomien vahvoilla alueilla. MiG-lentäjät tajusivat, etteivät voineet seurata Phantomeita nousuun ja että amerikkalaiset ohjukset toimivat erityisen huonosti matalalla.

Keväällä -67 amerikkalaiset alkoivat siirtää F-4 Phantomeita hävittäjätehtävistä pommitustehtäviin ja pommikoneiden hävittäjasuoja heikkeni. Tätä kompensoidakseen USAF alkoi käyttää taktiikkaa, jossa ensimmäisenä pommituksensa suorittaneet koneet siirtyivät torjumaan MiGejä. Toisin sanoen koneet toimivat todellisissa multi-role -tehtävissä. Kesällä tehdyssä arvioinnissa todettiin, että vuoden 67 alkupuoliskolla 55 vietnamilaista MiGiä oli ammuttu alas ja toiset 30 oli tuhottu maassa. Tämä vastasi koko vietnamilaisten konekantaa. Täydennyksiä tuotiin siis Vietnamiin melkoisella vauhdilla.

Samaten vietnamin ilmapuolustusverkosto vahvistui vauhdilla. Vuoden -67 puolessa välissä vietnamilaisilla oli jo 200 valvontatutkaa ja n. 175 ilmatorjuntatykistön tulenohjaustutkaa. SA-2 ohjuksen tulenohjaustutkia oli arviolta 25 ja ne olivat keskittyneet Hanoin ja Haiphongin ympäristöön.

Samoihin aikoihin vietnamilaiset MiGit alkoivat käyttää jo ensimmäisestä maailmansodasta tuttua "pyörämuodostelmaa". Koneet lensivät pommituskohteiden läheisyydessä matalalla jonossa ympyrää ja yrittivät houkutella amerikkalaiskoneet hitaassa nopeudessa käytävään kaartotaisteluun. Aina kun amerikkalaiskone yritti yhden koneen kimppuun, sen takana pyörässä lentävä MiG pääsi hätistelemään amerikkalaista. Tällöin Frescot eivät kyenneet uhkaamaan amerikkalaisia saattokoneita, mutta olivat myös itse kohtalaisen hyvässä turvassa niiltä ja voivat käydä aina tilaisuuden tullen pommilastissa olevien koneiden kimppuun. Myöhemmin vietnamilaiset kehittivät taktiikkaa edelleen ja alkoivat lentää kahdessa päällekäisessä pyörässä n. 300 m ja 1500 m korkeuksilla. Tarkoitus oli todennäköisesti saada pommituslento loukkuun niiden väliin.

Mikäli amerikkalaiset yrittivät käydä pyörässä ("Wagon Wheel") olevien MiGien kimppuun ylhäältä tai alhaalta, vietnamin ilmatorjunta viritti ammuksensa räjähtämään MiGien korkeuden ylä- tai alapuolella ja voi näin ampua amerikkalaisia ilman suurempaa pelkoa omiin koneisiin osumisesta. Tehokkaaksi lentoliikkeeksi pyörämuodostelmassa olevien MiGien kimppuun käymiseksi osoittautui tynnyrikierre, mutta tärkeämpää oli yhteistoiminta, jossa toiset amerikkalaiskoneet houkuttelivat MiGejä irtautumaan pyörästä ja johdattelivat ne toisten koneiden eteen. Ilmataisteluhjukset eivät olleet kovin tehokkaita tässä ympäristössä, jolloin yhä useammat ja useammat ilmavoimien Phantomit alkoivat kantaa tykkipodia.

Seuraavat merkittävät tappiot vietnamin ilmavoimat  kärsivät lokakuussa, mutta tällä kertaa ne eivät vetäytyneet, vaan jatkoivat amerikkalaisten pommituslentojen agressiivista jahtaamista. Vietnamilaisten taktiikka oli parantunut merkittävästi ja he olivat oppineet todella hyödyntämään tutkaverkostoaan. He oppivat myös käyttämään samanaikaisesti sekä ilmatorjuntaa, että torjuntahävittäjiä. Operaatio Rolling Thunderin loppuvaiheessa vietnamilaiset onnistuivat pudottamaan 5 USA:n ilmavoimien konetta jokaista menetettyä MiG-21 Fishbediä kohti. Tämä oli amerikkalaisille todella ikävä yllätys.

Vietnamilaisen GCI:n ja hävittäjien yhteistoiminta oli hioutunut ja Fishbedit ohjattiin amerikkalaismuodostelmien taakse yllätysasemiin niin, että niiden torjunta oli lähes mahdotonta. Myöskään neuvostoliittolaisten ilmataisteluohjusten suorituskyky ei ollut erityisen hyvä, mikä koitui monen amerikkalaiskoneen pelastukseksi. Lukuisien yritysten jälkeen ainoaksi edes jossain määrin tehokkaaksi keinoksi Fishbedien torjuntaan osoittautui QRC-248 IFF-järjestelmän aktiivinen käyttö. Rajoitukset järjestelmän käytössä poistettiin 6.10.1967. Tämän jälkeen lokakuun aikana ammuttiin alas 8 MiGiä ja lisäksi kahdeksan tuhottiin maassa, mutta tappioista huolimatta MiGit olivat onnistuneet varsin hyvin. Vain kaksi ilmassa tuhotuista koneista oli MiG-21 Fishbedejä. Eli pudotussuhde oli edelleen Fishbedien hyväksi 3:2.

Vietnamilaisten taitojen kehittymisen lisäksi yksi tärkeä syy amerikkalaisten heikentyneeseen menestykseen oli se, että yhdysvaltain ilmavoimat kierrätti miehistöjään siten, että lentäjät olivat taistelutoimissa vain vuoden. Tästä syystä kokeneet lentäjät loppuivat nopeasti ja taistelutoimiin lähetettiin aina vain kokemattomampia pilotteja ja tutkaupseereita. Osalla lentäjistä ei ollut minkäänlaista kokemusta ilmataistelusta ja monilla oli hyvin vähän lentotunteja hävittäjillä.

Yhdysvaltain laivaston lentäjillä tilanne oli toinen. Heidän taistelulentojensa määrää ei oltu mitenkään rajoitettu, mikä toisaalta teki lentäjistä kokeneita, mutta koska menetykset olivat myös raskaita, alkoi taisteluväsymys näkyä. Laivastolla oli myös ongelmia uusien lentäjien kouluttamisessa tarvittavalla nopeudella vaativiin tukialusoperaatioihin.

Vuoden -67 lopussa kävi ilmeiseksi, että amerikkalaiset olivat joutuneet alakynteen ilmassa. Vuoden ensimmäisellä puoliskolla Phantomit olivat pudottaneet 13 MiG-21 Fishbediä ilman tappioita, mutta elokuusta joulukuuhun mentäessä pudotussuhde kääntyi Fishbedin hyväksi 5:1. Samana ajanjaksona yhdysvallat menettivät MiGeille kaiken kaikkiaan 13 konetta, joista 12 oli MiG-21:n alas ampumia. Amerikkalaiset olivat puolestaan pudottaneet 12 MiGiä, mutta niistä vain yksi oli Fishbed.

Maaliskuun viimeisenä päivänä 1968 Presidentti Lyndon Johnson ilmoittaa ettei enää pyri presidentiksi ja määrää pommitukset 20° leveyspiirin pohjoispuolella lopetettavaksi. Rajaa siirretään hieman myöhemmin vielä etelämmäs 19° leveyspiirille ja ilmasota jää vastuualuejaon vuoksi lähinnä USN:n harteille. MiGit palasivat pikkuhiljaa Vietnamiin ja alkoivat käydä laivaston koneiden kimppuun. Ne kuitenkin toimivat oman tutkaverkkonsa rajamailla ja yhdysvaltain laivaston alukset kykenivät tukemaan amerikkalaiskoneita omilla tutkillaan ja ilmatorjuntaohjuksillaan. Huono onni ja epäluotettavat ohjukset kuitenkin vaivasivat myös laivaston Phantomeita eikä kumpikaan osapuoli saanut kesä- ja heinäkuussa käydyissä ilmataisteluissa merkittäviä voittoja.

Pariisin rauhanneuvotteluiden seurauksena Rolling Thunder käytännössä loppui presidentti Johnsonin määräyksellä 1.11.1968 ja Pohjois- Vietnamin pommittaminen lopetettiin. Nyt  amerikkalaisilla oli hengähdystauko, jonka aikana pohtia syitä ja lääkkeitä huonoksi kääntyneeseen voittosuhteeseen. Operaation loppuessa amerikkalaiskoneet olivat lentäneet 45 kuukauden aikana yli miljoona taistelulentoa ja erilaisia ilma-aluksia oli tuhoutunut lähes tuhat. Erilaisia aseita oli pudotettu 643000 tonnia.

Kun pommitukset lopetettiin, ilmasota väheni merkittävästi. Vuoden -71 puoleen väliin asti Thaimaahan sijoitetut amerikkalaiskoneet keskittyivät Ho Chi Minh Traililla kulkevien joukkojen ja tarvikekuormien tuhoamiseen sekä Laosilasten liittolaisten tukemiseen. Näillä alueilla ilmatorjunta oli vähäistä ja MiGit eivät olleet uhka. Amerikkalaislentäjien kokemus ilmatorjuntaohjuksia ja MiGejä vastaan taistelemisesta alkoi nopeasti haihtua.

Rolling Thunderin jälkiarvio

Kun operaatio Rolling Thunder päättyi, amerikkalaisilla oli paljon ajateltavaa. Viimeisen vuoden aikana vietnamin ilmavoimat olivat käytännössä voittaneet USAF:n. MiG-21 oli voittanut amerikkalaiset 16:5. Koko operaation ajan amerikkalaiset menettivät aina vain enemmän ja enemmän koneita MiGeille. Vuonna 1965 vain 1% kaikista menetyksistä oli johtunut MiGeistä, mutta luku alkoi nopeasti kasvaa. Vuonna -66 MiGeistä johtuvat tappiot olivat 3% kokonaistappioista, -67 8%, ja -68 22%. Tämä ei kuitenkaan johtunut pelkästään vietnamilaislentäjien paranemisesta, vaan osasyynä tilastolliseen siirtymään olivat myös amerikkalaisten uudet ECM-laitteet, jotka vähensivät tappioita ilmatorjuntaohjuksille ja epäsuorasti myös ilmatorjuntatykistön aiheuttamia tappioita.

Vietnamin ilmavoimien kehittymisen lisäksi amerikkalaisten ilmataisteluohjusten luotettavuus oli ollut aivan liian huono. AIM-7 Sparrowista oli ollut käytössä kaksi eri versiota. Pieniä parannuksia sisältävä AIM-7E oli korvannut AIM-7D:n sekä yhdysvaltain ilmavoimien että laivaston käytössä 1966 alkupuolella. Koko Rolling Thunderin aikana oli laukaistu n. 330 Sparrowia ja ne olivat pudottaneet vain 27 MiGiä. Ohilaukauksista suuri osa johtui ns. "boresight lock-on" -laukaisusta joka oli tarkoitettu kaartotaisteluihin. Se mahdollisti ohjuksen laukaisun noin sekunnissa, mutta ohjus ei saanut yhtä paljon tietoa ennen laukaisua. Toiminne oli varsin epäonnistunut mikä näkyi mm. siitä, että 65 ensimmäisestä laukaisusta vain yksi osui.

Toinen syy Sparrowin huonoon luotettavuuteen löytyi epäilemättä olosuhteista, joille ne altistuivat Vietnamissa. Ilmasto oli kostea ja ohjukset piti varastoida suojattuihin ammusvarastoihin, joista ne kärrättiin usein kuoppaisia teitä pitkin koneiden luo. Sparrow oli hyvin monimutkainen laite ja sen huolto Vietnamissa ei ollut riittävän hyvää. Tekniset ongelmat eivät rajoittuneet itse ohjukseen. Sparrow 'kertoi' ohjaamon tutkanäytössä milloin ohjus oli lukittuneena ja laukaisuikkunassa. Näyttö ei kuitenkaan toiminut luotettavasti jos kohde ei lentänyt suoraan, eikä näin kovin usein taisteluolosuhteissa tapahtunut. Kosteus kiusasi myös Phantomin tutkaa, minkä toiminta oli välttämätöntä Sparrowin laukaisemiseksi.

Kolmas syy huonoon menestykseen löytyi taktisista ongelmista. AIM-7 voitiin laukaista suoraan edestä lähestyvään kohteeseen, mutta koska kohteet piti lähes poikkeuksetta tunnistaa visuaalisesti, tätä suurinta etua ei voitu juuri koskaan hyödyntää. Lisäksi laukaistu Sparrow jätti suuren valkoisen savuvanan, mikä teki siitä helposti havaittavan ja siksi ohjus oli helppo väistää.

Lämpöhakuinen AIM-9 Sidewinder voitiin laukaista hyvin nopeasti, alle sekunnissa liipaisimen vedosta, mutta se ei toiminut paljon Sparrowia paremmin. USAF käytti koko Rolling Thunderin ajan AIM-9B -versiota, mutta laivasto alkoi vuoden -66 alussa saada käyttöönsä uusia huomattavasti paranneltuja AIM-9D -ohjuksia. Rolling Thunderin aikana laukaistiin noin 187 B-versiota ja ne pudottivat 29 viholliskonetta. Laivaston koneet ampuivat 99 D-versioita ja ne pudottivat 18 MiGiä.

Osa ohilaukauksista oli ammuttu tarkoituksellisesti laukaisuikkunan ulkopuolelta, mutta monet laukauksista ammuttiin ikkunan ulkopuolelta myös tahattomasti. AIM-9:n järjestelmät eivät kertoneet lentäjälle milloin ohjus oli ikkunassa ja milloin ei. Lisäksi etenkin AIM-9B -version laukaisuikkuna oli hyvin pieni ja muutti kokoaan jatkuvasti kaartotaistelun aikana. Yli viiden G:n kaarrot, jotka eivät ole kaartotaistelussa harvinaisia kutistivat ohjuksen laukaisuikkunan jopa olemattomiin.

AIM-9B:n hakupää oli myös herkkä pilvistä ja maasta säteilevälle lämmölle ja ohjautui harmittavan usein johonkin muuhun lämmönlähteeseen kuin MiGin suihkuputkeen. MiGin lentäessä pilveen kosteus piilotti viholliskoneen hakupäältä. Ongelmia aiheutti myös Sidewinderin äänijärjestelmä. Monet lentäjät kuvittelivat, että ohjus äänteli kypärän kuulokkeissa kun se oli laukaisuikkunassa. Se kuitenkin päästi ääntä jo siinä vaiheessa kun se havaitsi lämpösäteilyä. Lentäjän piti siis kuulla ääni ja olla vaikeasti määriteltävässä laukaisuikkunassa ennen kuin ohjus kannatti laukaista.

AIM-9B:n laukaisuikkuna oli kapea, mutta sen lisäksi ohjuksen minimietäisyys oli varsin suuri ja kohteen kaartaessa kasvoi entisestään. Matalalla minimi- ja maksimietäisyydet olivat vieläpä erittäin lähellä toisiaan. USA:n ilmavoimien lentäjien ilmataistelukoulutus ei ollut riittävää, jotta lentäjät olisivat kyenneet arvioimaan milloin olivat laukaisuikkunassa. Kaikista näistä syistä johtuen jopa 28% kaikista Sidewinder-laukaisuista tapahtui ilman osumamahdollisuutta.

Ilmavoimien AIM-4D Falcon ei osumaluvuillaan loistanut. Rolling Thunderin aikana laukaistiin 54 Falconia ja vain viisi niistä osui, mikä teki osumaprosentiksi 9%. Ohjuksen laukaisusekvenssi oli niin monimutkainen ja aikaavievä, että suuri osa laukaisuista tapahtui ikkunan ulkopuolelta sen vuoksi. Laivaston AIM-9D oli huomattavasti parempi ohjus, mutta USAF:n koneita ei oltu varustettu käyttämään sitä.

Rolling Thunderia arvioivan virallisen raportin mukaan osumatodennäköisyys tykillä oli samaa luokkaa kuin ohjuksilla, eli noin 13%. Luvut ovat kuitenkin pettäviä, sillä esimerkiksi F-105 sai 20 tykkipudotusta, joista kaksi tapahtui suoraan edestä kohdatessa, noin 140 yrityksellä. Tämä on melkoisen hyvä saavutus ottaen huomioon että yrityksistä noin sata tehtiin tykkitähtäin ilmasta-maahan moodissa ja pudotuksia tuli silloin 10. Tähtäimien ollessa ilmasta-ilmaan -moodissa osumatodennäköisyys oli siis 25%.

Myöskään SUU-16 tykkipodilla varustetussa F-4C Phantomissa ei ollut kunnon tykkitähtäintä. Tämä epäkohta korjaantui F-4D:n ja SUU-23:n myötä. Kunnollisilla tykkitähtäimillä tehtiin kaiken kaikkiaan 148 tulituskertaa ja pudotuksia tuli 24. Osumatodennäköisyys oli siis noin 16%. Tykki olikin siis käytännössä amerikkalaisten paras ilmataisteluase. Vietnamilaisten osumaprosentti tykeillä oli amerikkalaisten tutkimustulosten mukaan maksimissaan 13%.

Myös amerikkalais- ja vietnamilaislentäjien suorituksia arvioitiin. Yksi tehty havainto oli, että lentäjien osaaminen vaikutti enemmän kykyyn tehdä onnistunut hyökkäys kuin mahdollisuuksiin välttää viholliskoneen hyökkäykset. Kuten yleensä ilmataisteluissa, useimmat ilmavoitot oli saatu kun hyökkäyksen kohde ei edes nähnyt hyökkääjää. Sensijaan väistelevän koneen pudottaminen vaati huomattavasti enemmän lentotaitoa ja tällä tavalla saadut pudotukset olivat pääasiassa (eivät kuitenkaan kaikki) amerikkalaisten tekemiä.

Todellinen kaartotaistelutaito näkyi ensimmäiseksi siinä, että lentäjä kykeni lentämään 'kolmiulotteisesti' eli liikehtimään myös korkeussuunnassa. Tätä taitoa ei kuitenkaan saatu ilmaiseksi, vaan se vaati paljon harjoittelua. Yhdysvaltain ilmavoimat olivat kuitenkin laiminlyöneet tämän harjoittelun. USAF:n päämääränä oli tehdä kaikista lentäjistä kykeneviä sekä hävittäjä- että ilmaiskutoimintaan, mutta koulutuksen pääpaino oli ollut ratkaisevasti ilmaiskutoiminnassa. Myös itse pilotit olivat sitä mieltä, että ilmataistelukoulutus oli riittämätöntä.

Yhdysvaltain laivaston lentäjät oli jo konetyyppien vuoksi jaettu tarkemmin joko hävittäjä- tai pommituslentäjiin. Silti monet laivaston lentäjät valittivat puutteellisesta ilmataistelukoulutuksesta. Käytännössä ainoat amerikkalaislentäjät, jotka luottivat kykyihinsä ilmataistelussa, olivat laivaston F-8 -pilotit. He olivat valmiitta taistelemaan myös MiG-17 Frescon parhailla alueilla, eli hitaissa ja tiukoissa kaartotaisteluissa ja he pärjäsivät. Kaikesta näkyi, että he tiesivät mitä tehdä.

Amerikkalaislentäjät olivat oppineet kunnioittamaan vietnamilaista GCI:tä, mutta he eivät pitäneet vietnamilaislentäjiä kovinkaan suuressa arvossa. Tämä oli tilastojen valossa ymmärrettävää, sillä vietnamilaislentäjä oli koko rolling thunderin aikana onnistunut vain kerran ampumaan alas amerikkalaiskoneen, joka oli aloittanut etulyöntiasemasta. Sensijaan amerikkalaislentäjät olivat kyenneet kääntämään tilanteen edukseen ja pudottamaan kimppuunsa hyökänneen koneen 28 kertaa. Yhdeksi vietnamilaisten ongelmaksi epäiltiin sitä, että neuvostokoneet oli suunniteltu eurooppalaisten mittojen mukaan, eivätkä pienikokoiset vietnamilaispilotit olleet fyysisesti tarpeeksi vahvoja tarvittavia ohjausvoimia ajatellen.

USAF:n politiikka oli, että lentomiehistöt olivat taistelutoimissa vain joko yhden vuoden tai sadan taistelutehtävän verran. Kenenkään ei pitänyt joutua toiselle 'kierrokselle' muuten kuin vapaaehtoisesti. Tämä johti siihen, että uusia lentäjiä piti kouluttaa suurella volyymillä. Jotta se olisi onnistunut, vaatimuksiakin jouduttiin laskemaan. Tällä oli tietenkin selvä vaikutus lentäjien keskimääräiseen taitotasoon.
Kokemattomat ja heikosti koulutetut miehistöt eivät myöskään osanneet hyödyntää lentäjän ja tutkaoperaattorin yhdistelmää F-4 Phantomissa. USAF käytti vieläpä kokemattomampia lentäjiä takapenkkiläisinä. Kaksi lentäjää samassa koneessa aiheutti usein vain riitoja etupenkin ja takapenkin välillä. Laivaston koneissa oli takapenkillä navigaattori, jota nimitettiin lyhenteellä RIO (Radar Intercept Officer). Lopulta myös USAF huomasi tämän järjestelyn paremmaksi ja erityisesti tähän tehtävään koulutettu takapenkkiläinen sai nimen WSO "Whizzo" (Weapons Systems Operator).

USA:n laivaston ja lähes kaikkien muiden ilmavoimien 60-luvulla  käyttämä 'Loose Deuce' -muodostelma todettiin huomattavasti toimivammaksi, kuin ilmavoimien 'Fluid Four'. Ilmavoimien siipimiehet (muodostelman numerot 2 ja 4) kärsivät suhteettoman suuria tappioita ja saivat erittäin harvoin ilmavoittoja. Fluid Four ja Fighting Wing saivat pilottien taholta koko lailla kritiikkiä. Fighting Wing sai joustamattomuuttaan kuvaavan liikanimen "Welded Wing". Feather Dusterin ennustukset olivat selkeästi käyneet toteen, mutta siitä huolimatta USAF ei muuttanut taktiikkaansa.

Vietnamilaiset eivät luottaneet muodostelmiin kaartotaisteluissa, vaan ryhtyivät yleensä taistelemaan yksittäisinä koneina. Amerikkalaisten muodostelmien kimppuun hyökätessään MiGit käyttivät usein muodostelmaa, jossa yksi konepari hyökkäsi muodostelman kimppuun, jolloin toinen taaempana ja alempana seuraava pari pääsi usein yllättämään ensimmäistä paria vastaan liikehtivät amerikkalaiset. Amerikkalaiset kutsuivat tätä muodostelmaa nimellä "hi-lo pairs". Toinen muodostelma oli "stacked three", jossa yksinästä johtokonetta seurasi alempana ja taaempana toisella sivulla toinen kone. Kolmas kone oli suoraan ensimmäisen takana, mutta sen lentokorkeus oli ensimmäisen ja toisen koneen välissä. Porukan johtaja lensi usein viimeisenä. MiG-21 Fishbedit käyttivät yleensä Frescoja pienempiä muodostelmia, kuten "hi-lo singles" eivätkä koskaan lentäneet neljää konetta suuremmissa muodostelmissa.

Yhdysvaltain pommituslennot lensivät myös erityisiä ECM-muodostelmia, jotka oli optimoitu ilmatorjuntaohjusten häirintää varten ja jättivät tästä syystä "pimeitä sektoreita" muodostelmien taakse. Lisäksi kaikista amerikkalaishävittäjistä oli melko huono näkyvyys taakse. Tämä yhdessä MiGien pienen koon kanssa teki takaa lähestyvien vietnamilaiskoneiden havaitsemisen ja torjunnan erittäin vaikeaksi. Amerikkalaisten ongelmia lisäsi vielä se, että ECM muodostelmassa koneet olivat niin lähellä toisiaan, että väistely MiGin hyökätessä oli vaikeaa. Koska koneet itse eivät kyenneet havaitsemaan takaa lähestyviä MiGejä, tieto lähestyvistä viholliskoneista piti saada muuta kautta, kuten GCI:ltä tai tutkakoneelta.

Eräs Rolling Thunderia arvioiva raportti oli peräisin WSEG:ltä (Weapons System and Evaluation Group). Tutkimuksen nimi nimi oli Red Baron I. Se päätyi ennustamaan, että mikäli vietnamilainen GCI onnistuisi ohjaamaan vietnamilaishävittäjät vielä paremmin amerikkalaisten muodostelmien taakse, amerikkalaisten tappiot pudotettua MiGiä kohti saattaisivat tuplaantua.

USAF ja USN tekivät huonosta menestyksestään Rolling Thunderin loppuvaiheessa täysin erilaiset johtopäätökset. USAF katsoi tappioiden syyksi takaapäin yllättävät MiGit, eli piti ongelmaa lähinnä teknisenä. USN taas katsoi ilmataisteluun koulutettujen F-8 -lentäjiensä menestystä ja uskoi ongelman syyn löytyvän laiminlyödystä ilmataistelukoulutuksesta.

Uusia teknisiä ratkaisuja esiteltiin koko ajan. F-4E oli varustettu sisäisellä M61 tykillä ja kehittyneillä tykkitähtäimillä. Phantomin tutkaan liitettiin APX-80 -järjestelmä (koodinimeltään Combat Tree eli "Tree"), joka osasi 'kysellä' MiGien IFF-transpondereita. USA:n ilmavoimille tuotettiin AIM-9E, joka oli kutenkin selvästi huonompi kuin laivaston AIM-9D. Sparrowistakin kehitettiin parenneltu versio AIM-7E-2 "Dogfight Sparrow" ja Sidewinderistä kehitettiin edelleen AIM-9J. Ilmavoimat eivät kuitenkaan panostaneet lentäjien ilmataistelukoulutukseen tippaakaan.

USA:n laivasto otti myös uutta teknologiaa käyttöön. Uusi F-4J ja AIM-7E-2 otettiin käyttöön kesällä 1968. Myös AIM-9D oli tarkoitus korvata vielä paremmalla AIM-9G:llä. Näiden ei kuitenkaan uskottu ratkaisevan kaikkia ongelmia, vaan laivasto panosti lisäksi paljon ilmataistelukoulutukseen. Top Gun perustettiin ja siellä F-4 -miehistöt opettelivat taistelemaan muita kuin samanlaisia koneita vastaan. Top Gunista valmistuneiden lentäjien piti myös kyetä opettamaan muita lentäjiä ilmataistelutaktiikassa, kun he kurssin jälkeen palasivat omiin yksiköihinsä.

Linebacker I

Ilmasota Vietnamin yllä leimahti täyteen liekkiin taas huhtikuussa 1972. Ensin operaation nimenä oli Freedom Train ja toukokuun yhdeksäntenä nimeksi muuttui Linebacker. Erona Rolling Thunderiin oli se, ettei Nixonin hallinto asettanut asevoimille yhtä tiukkoja rajoituksia kuin Johnsonin kaudella oli tehty. Myös teknologia oli mennyt eteenpäin ja amerikkalaisilla oli käytössään mm. uusia hävittäjäversioita sekä ensimmäisen sukupolven täsmäpommeja.

Rolling Thunderin aikana IFF-kyselijällä varustetut EC-121 -tutkakoneet olivat nähneet vietnamilaishävittäjät, mutta kun pommittajia saattaneet Phantomit kääntyivät niitä kohti, niiden tutka ei kyennytkään löytämän matalalla lentäviä MiGejä ja pommittajat jäivät suojattomiksi. Combat Tree -järjestelmän myötä tilanne muuttui. Myös Phantomit kykenivät löytämään vietnamilaiskoneet ja MiGCAP -lennoilla olikin yleensä mukana kaksi Combat Tree -varustettua F-4D:tä sekä kaksi tykillä varustettua F-4E:tä.

Myös amerikkalainen GCI oli parantunut ja ilmavoimien Disco (EC-121) sekä laivaston Red Crown kykenivät ohjaamaan hävittäjiä tehokkaasti MiGien kimppuun. Tosin myös USAF:n lentäjät tunnustivat avoimesti, että laivaston Red Crown oli taidoiltaan ja resursseiltaan huomattavasti parempi. Tähän oli syynä tutkakoneen rajoitetut tilat sekä se, että Red Crown -tutkamiehet olivat harjoitelleet Top Gun -pilottien kanssa ja tiesivät tarkalleen millaista tietoa lentäjät halusivat. GCI:n ansiosta amerikkalaislentäjät pääsivät usein aloittamaan ilmataistelut etu puolellaan tai ainakin tasaveroisista lähtökohdista. Amerikkalaiskoneet pommittivat Vietnamia jälleen päivittäin, mutta tällä kertaa vietnamilaishävittäjät olivat alakynnessä. Alkuun amerikkalaisia kiusasivat vietnamilaishävittäjiä enemmän mm. pula laserohjattujen pommien pudotuksessa käytettävistä Pave Knife -laserosoitinlaitteistoista ja huono sää. Jopa kolmanes kaikista pommitustehtävistä jouduttiin perumaan huonon sään vuoksi ja tilanne alkoi parantua vasta kun kohteet alettiin valita sääennusteet huomioon ottaen.

Uudet GCI-valmiudet mahdollistivat MiGien tunnistamisen ja GCI-kontrollerit alkoivat käyttää koodinimiä eri konetyypeille. Red Bandit oli MiG-17 Fresco, White Bandit MiG-19 Farmer ja Blue Bandit MiG-21 Fishbed. Black bandit oli vähin polttoainein tukikohtaan palaava MiG ja "heads up red" oli varoitus siitä, että parhaat vietnamilaispilotit olivat ilmassa. Myöhemmin varoitus muutettiin muotoon "heads up green", jotta sitä ei sekoitettaisi Frescon koodinimeen. Suurimpana ongelmana GCI:n toiminnassa olivat epäluotettavat radioyhteydet lentokoneisiin.

Myöskään ilmatorjuntaohjukset eivät kyenneet vakavasti uhkaamaan amerikkalaisia koneita. USAF:n pommituslentoja suojattiin silppukäytävillä, joiden sisällä koneet olivat suhteellisen hyvässä suojassa ilmatorjunnalta. Myös ilmatorjunnan tuhoaminen oli käynyt tehokkaammaksi, kun Wild Weasel -lennot saivat käyttöön F-105G:n. Uudessa koneversiossa oli parannellut laitteet SAM -patterien löytämiseen ja käyttöön oli tullut myös Standardi-ARM tutkahakuinen ohjus joka muisti tutka-aseman paikan vaikka tutkalähetin sammutettaisiinkin. Se omasi myös pidemmän kantomatkan kuin SA-2 ja huomattavasti suuremman taistelukärjen kuin aikaisemmin samassa käytössä ollut Shrike.

Kesäkuussa MiGit kuitenkin muuttivat taktiikkaansa. Ne jättivät hyvin koulutetut laivaston lentäjät ilmatorjunnan huoleksi ja keskittivät voimansa USA:n ilmavoimien koneita vastaan. MiGit oppivat myös ahdistelemaan silppupommeja kantavia koneita, jolloin amerikkalaiset jotuivat muuttamaan muodostelmiaan. Myös Frescot ja Farmerit alkoivat kantaa Atoll-ohjuksia ja vietnamilaiset saivat käyttöönsä MiG-21J -versioita jotka kykenivät kahden ohjuksen sijasta kantamaan neljä Atollia. Vietnamilaiset seurasivat selvästikin myös amerikkalaista radioliikennettä ja valitsivat haavoittuvimpia kohteita, kuten koneita, jotka olivat ilmoittaneet vähästä polttoaineesta "bingo fuel" -ilmoituksella.

Kesän aikana Vietnamilaiset pääsivät siis taas juoneen mukaan ja amerikkalaiset alkoivat kärsiä tappioita. Esimerkiksi kesäkuussa USAF ampui alas kolme MiGiä, mutta menetti itse ilmataisteluissa seitsemän konetta. MiG -pilotit eivät kuitenkaan vaikuttaneet erityisen hyviltä. Hyökkäykset olivat onnistuneita silloin, kun kaikki meni alkuperäisen suunnitelman mukaan. Silloin kun jokin meni vikaan, vietnamilaislentäjät käyttivät yksinkertaisesti tiukkaa kaartoa yrittäessään paeta. Linebackerin alusta kesäkuun puoleen väliin yhdysvaltain laivaston koneet olivat puolestaan ampuneet alas 20 vietnamilaista MiGiä vain yhtä menetystä vastaan. Vietnamilaiset eivät kuitenkaan olleet tyhmiä ja he alkoivatkin välttää laivaston koneiden kanssa taistelemista mikäli heillä ei ollut selkeää etulyöntiasemaa. Kesäkuun puolestavälistä Linebackerin loppuun mennessä laivasto ei enää saanutkaan kuin kaksi pudotusta kahta omaa tappiota vastaan.

Kritiikki USAF:n Fluid Four -muodostelmaa kohtaan alkoi voimistua. Muodostelmia mm. tiivistettiin jotta siipimiehet eivät kärsisi niin paljon tappioita. Muodostelman koneet 1 ja 3 voivat joskus tehdä yhteistyötä, mutta heidän siipimiehensä olivat lähinnä haitaksi. Lisäksi lentäjät oli koulutettu siten, että koneparien johtajat eivät osanneet hyödyntää siipimiehiään. Oli hyvin tavallista, että kun johtaja oli ampunut kaikki ohjuksensa, amerikkalaiskoneet irtautuivat taistelusta vaikka olivat erinomaisissa asemissa MiGin takana ja siipimiehellä oli täysi aselasti. Siipimiehellä saattoi jopa olla lukitus viholliskoneeseen, mutta johtajalle ei vain tullut mieleenkään antaa siipimiehelleen mahdollisuutta ampua.

Amerikkalaiset ilmataisteluohjukset jatkoivat huonoja esityksiään. USAF:n AIM-9E toimi jopa huonommin kuin AIM-9B. Tammikuusta heinäkuuhun oli laukaistu 25 E:tä ja vain 3 konetta pudotettiin. Osumaprosentti oli siis vain 12%. Laivaston AIM-9G puolestaan toimi muihin versioihin verrattuna erinomaisesti, jolloin myös USAF pyysi saada käyttöönsä Sidewinderin G-versioita mitä pikimmin. Sen käyttö olisi kuitenkin vaatinut suuria modifikaatioita USAF:n koneisiin ja hankkeesta jouduttiin luopumaan.

AIM-7E-2 Dogfight Sparrow omasi edeltäjäänsä suuremman laukaisuikkunan ja Combat Tree -järjestelmä tarjosi tilaisuuksia laukoa niitä suoraan edestä, mutta uudenkin ohjusversion luotettavuus osoittautui heikoksi. Vain 13% laukaistuista ohjuksista osui. Lisäksi ohjuksella oli ikävä taipunus räjähtää ennenaikaisesti n. 300 m laukaisevan koneen edessä.

USAF oli käynistänyt AIM-9J -ohjelman uudelleen tammikussa -72, mutta uuden ohjustyypin testaus oli yhä puutteellista. Tämän ohjusversion laukaisuikkuna oli kuitenkin suurempi ja minimietäisyys pienempi (n. 300 m) kuin vanhemmmissa USAF:n Sidewindereissä. Mainoslauseiden mukaan ohjus voitiin laukaista jopa 7 G:n kaarrossa olevasta koneesta. Taistelulennoille J-versiolla varustetut koneet lähtivät ensimmäisen kerran vasta elokuun alusta. Elokuun aikana yhtään ohjusta ei kuitenkaan laukaistu, mutta joitakin ohjuksien hakupäitä vaurioitui lennoilla pelkkien lentoliikkeiden vaikutuksesta. Kun J-versioita viimein käytettiin tositoimissa syyskuussa, ohjus vaikutti merkittävältä parannukselta edeltäjiinsä verrattuna. Hieman myöhemmin kuitenkin huomattiin, että ohjuksen maksimietäisyys matalalla oli paljon odotettua huonompi. Tämä oli jäänyt puutteellisessa testiohjelmassa huomaamatta.

Kesäkuun aikana USAF alkoi käyttää ALE-38 silpunheitintä, jonka avulla silppukäytävät saatiin venytettyä yli 150 kilometrin mittaisiksi. Tämä riitti silppukäytävän tekemiseen Laosista mihin tahansa Pohjois-Vietnamin kohteeseen. Pommitus oli laserohjattujen pommien ansiosta tehokasta ja kesällä -72 juna- ja merikuljetukset Pohjois-Vietnamiin oli käytännössä estetty. Etelä-Vietnamissa taistelevilla Pohjois-Vietnamin joukoilla alkoi olla pulaa ammuksista, polttoaineista ja jopa ruoasta. Pohjois-Vietnamin hyökkäys pysähtyi ja kesäkuun lopulla Vietnamilaiset neuvottelijat kutsuttiin Pariisista kotiin saamaan lisäohjeita. Rauha näytti mahdolliselta.

Heinäkuussa sää haittasi pommitusta ja amerikkalaiset joutuivat lentämään kohdealueille helposti ennustettavia reittejä pitkin. Vietnamilaiset voivat silloin keskittää puolustuksensa ja tämä johti amerikkalaisittain pahoihin tappioihin ilmassa. Tappiot eivät kuitenkaan vaikuttaneet paljon pommituksen tehokkuuteen, sillä ne eivät juurikaan kohdistuneet itse pommittajiin vaan lähinnä tukeviin koneisiin. Myös USAF alkoi kuitenkin tunnustaa tappioiden merkittävimmän syyn. Sotatoimialueelle lähetetyt pilotit eivät kerta kaikkiaan olleet riittävän päteviä ilmataisteluun. Ongelmaa koitettiin torjua määräämällä kokeneimmat ilmataistelijat MiGCAP -tehtäviin ja käyttämällä kokeneimpia lentäjiä kohdealue kuudelle (Hanoin ja Haiphongin ympäristö) suuntatuvilla taistelulennoilla. Pätevistä piloteista oli kuitenkin niin suuri pula, että myös vihreitä miehistöjä jouduttiin käyttämään vaikeimmilla lennoilla.

Elokuussa amerikkalaiset lisäsivät pommituslentojen määrää alkamalla tehdä kaksi erillistä hyökkäystä joka päivä. Toisella hyökkäyksellä ei käytetty täsmäaseita, vaan perinteisiä pommeja ja pommittajia tukevien koneiden määrää vähennettiin. Tämä lisäsi joustavuutta tehtävien suunnitteluun. Käyttöön otettiin myös LORAN-järjestelmä joka mahdollisti pommitukset huonossakin säässä. Järjestelmä osoittautui kuitenkin epätarkaksi.

Heinäkuun lopussa perustettiin myös uusi ohjauskeskus, koodinimeltään Teaball. USA:n laivaston ja ilmavoimien GCI-keskukset eivät nähneet MiGejä silloin kun ne olivat matalalla Vietnamin keskiosissa. Radiotiedustelu kuitenkin toi paljon tietoa jota ei voinut saada tutkin. Tämä tieto oli käsittämättömistä syistä erittäin salaista, mutta Teaballin tehtävänä oli yhdistellä kaikista eri lähteistä saatava tieto ja välittää se radiolinkkinä toimivan lentokoneen kautta kaikille GCI-asemille. Elokuussa tämä järjestely oli todettu liian hitaaksi ja Teaball alkoi ohjata MiGCAP-lentoja suoraan. Järjestely, jossa kolme eri GCI-asemaa (Teaball, Disco ja Red Crown) voivat ohjata koneita aiheutti kuitenkin sekaannusta. Lisäksi Teaballin radioyhteydet katkeilivat luvattoman usein.

Elokuussa USAF aloitti myös jokaisen taistelutehtävän välittömän jälkiarvioinnin. Näin pyrittiin heti lennon jälkeen tutkimaan mikä meni vikaan ja mikä toimi. Nämä kokoukset, joita kutsuttiin nimellä "Linebacker Conference", auttoivat kehittämään taistelulentojen koordinaatiota ja yhteistoimintaa. Yksi suuri ongelma, jota pohdittiin näissä kokouksissa, oli surkeat tietoliikenneyhteydet. Linebacker-tehtävään osallistui usein kaksi kertaa niin monta konetta kuin Rolling Thunder -tehtävään oli osallistunut. Tämä johti radiokanavien tukkeutumiseen. Samoja radiokanavia käyttivät vieläpä myös monet muut kuin Linebacker -tehtävää suorittavat koneet. Ongelmaa kasvatti edelleen se, että F-4 Phantomin radiot olivat hyvin huonolaatuisia.

Elokuussa amerikkalaiset tehostivat ilmatorjuntaohjusasemien tuhoamista käyttämällä uutta "SAM hunter-killer" tiimiä. Tiimiin kuului kaksi F-105G:tä, jotka paikallistivat tutkat ja tuhosivat tai sammuttivat tutkan käyttämällä tutkasäteilyyn hakeutuvia ohjuksiaan. Perässä seurasi kaksi F-4E:tä, jotka tuhosivat ohjusasemat CBU-52 -rypälepommeilla. Uusi taktiikka osoittautui erittäin toimivaksi ja pakotti vietnamilaiset siirtelemään ohjusasemia tiheästi.

Elo-syyskuussa joukko laivaston F-8 -lentäjiä vietti aikaa Udornin lentotukikohdassa, minne oli sijoitettu USAF:n tehokkain ilmataistelulaivue (432nd TRW). Laivaston ja ilmavoimien lentäjät lensivät toisiaan vastaan toivoen, että molemmat oppisivat jotakin. Näin ei käynyt. Loose Deuce -muodostelmaa käyttävät laivaston Crusader-pilotit olivat murskaavan ylivoimaisia. Laivaston lentäjät näkivät ilmavoimien toiminassa useita puutteita. USAF:n taktiikka oli ennustettavaa, muodostelmat huonoja, lentäjät luottivat liikaa Sparroweihin ja he eivät osanneet hyödyntää Phantomin parhaita puolia. Harjoituksiin osallistuneet USAF:n lentäjät totesivat tämän harjoitusjakson hyvin opettavaiseksi, mutta laivaston arvosteleva raportti asiasta ei johtanut laajempiin toimenpiteisiin, vaan se hyllytettiin puolueellisena.

Syyskuussa amerikkalaiset tiedusteluraportit osoittivat, ettei pommitus tehonnut niin hyvin kuin pitäisi. Tämä johti siihen, että pommitusten pääpaino siirrettiin kohteisiin, joiden tuhoamisella pyrittiin estämään tarviketäydennysten pääsy Kiinasta Hanoin alueelle. Samoihin aikoihin vietnamilaiset olivat tajunneet, että amerikkalaiset pystyivät lukemaan heidän IFF-transpondereitaan ja alkoivat operoida trasnponderi päältä kytkettynä aina kun mahdollista. Syyskuun puolessa välissä amerikkalaiset organisoivat GCI-tukeaan uudelleen. Järjestelmiltään epäluotettava Teaball oli yhä ensisijainen kontrolleri, mutta laivaston tehokas Red Crown nostettiin toiselle sijalle. Tämä paransi GCI-tukea jonkin verran.

Vuoden -72 lopulla amerikkalaiset saivat käyttöönsä uuden version F-4E :stä. Rivet Haste -nimisessä ohjelmassa Phantomiin oli lisätty siiven etureunoihin ohjainpinnat eli slatit. Ne paransivat Phantomin kääntymiskykyä ja käsiteltävyyttä hitaissa nopeuksissa. Pahamaineinen "adverse yaw" -ongelma oli myös pienentynyt. Muutoksen haitat olivat varsin pienet. Uusi versio oli hieman hankalampi laskeutua ja slatit lisäsivät ilmanvastusta jonkin verran, mikä aiheutti nopeampaa hidastumista tiukoissa kaarroissa. Koneessa oli kuitenkin myös muita parannuksia. Kaikki koneet oli varustettu Combat Tree -järjestelmällä ja vasemmassa siivessä oli teleskooppi, joka 'katseli' samaan suuntaan kuin tutka. Teleskooppia kutsuttiin nimellä TISEO (Target Identification System, Electro-Optical). Ohjaamon asekytkimet oli myös täysin uusittu ja niiden sijoittelu oli huomattavasti entistä järkevämpi. Suurin osa kytkimistä oli sijoitettu kaasukahvaan. Uusi ohjaamojärjestely kyettiin asentamaan myös vanhoihin Phantomeihin.

Rivet Haste -pilotit saivat hyvän ilmataistelukoulutuksen, johon kuului harjoitustaisteluita Have Drill ja Have Donut -MiGejä vastaan. Uudet koneet muodostivat uuden laivueen ja sekä koneet että miehistöt lähetettiin kerralla Vietnamiin. Tämä kuitenkin hidasti uusien koneiden käyttöönottoa eivätkä ne ehtineet mukaan taisteluihin Linebacker I:n aikana. Melkoista vastustusta aiheutti se, että uusi laivue otti 555. taktisen hävittäjälaivueen Triple Nickelin nimen ja paikan. Tämä laivue oli johtava MiG-tappaja eivätkä sen kokeneet lentäjät hyväksyneet helposti sitä, että laivueen tunnus annettiin uusille miehistöille, joilla ei ollut taistelukokemusta.

Kun Linebacker I päättyi suotuisissa merkeissä sujuneiden rauhannneuvotteluiden jälkeen 23.10, amerikkalaisten joukkojen vetäytymistä Vietnamista nopeutettiin. Marraskuussa viimeisetkin USAF:n tukikohdat Etelä-Vietnamissa luovutettiin Etelä-Vietnamin ilmavoimille ja laivastolle annettiin lupa vähentää "Yankee Stationilla" olevien lentotukialusten määrä neljästä kolmeen.

Linebacker II

Linebacker I:n päätyttyä vietnamilaiset ilmeisesti olettivat, että amerikkalaiset vetäytyisivät sodasta joka tapauksessa. Kongressi oli katkaissut rahoituksen ja kansan yleinen mielipide oli vahvasti sodanvastainen. Vietnamilaiset perääntyivät ja vetivät takaisin kaikki antamansa myönnytykset ilmeisesti olettaen, että monsuuni estäisi amerikkalaisten tehokkaat iskut ja pakottaisi heidät perääntymään. Edes presidentti Nixonin nootti, jossa uhattin pommitusten uudelleenkäynnistämisellä ei tuottanut tulosta.

Koko sodan kiivaimmat ilmataistelut käytiin alkaen joulukuun 18. päivä. Operaatio oli nimeltään Linebacker II ja tätä sodan vaihetta on kutsuttu myös yhdentoista päivän sodaksi Hanoita vastaan. Pommituksia tehtiin yötä päivää ja ne suoritettiin pääasiassa B-52 Stratofortresseilla. Maaleina oli aluksi 38 kohdetta Hanoin ja Haiphongin ympäristössä sekä lisäksi kaikki ilmapuolustukseen liittyvät kohteet. Tämäntyyppisten operaatioiden suunnittelu oli aloitettu jo elokuussa -72 ja joulukuun 15. päivä sotavoimien käskettiin valmistautua massiivisen pommituksen aloittamiseen. Joulukuun 18. päivä määrättiin aluksi kolmen päivän maksimaalinen pommitus suunniteltuja kohteita vastaan.

B-52D kykeni kantamaan 108 kpl 340 kilon pommeja, jotka itse asiassa painoivat 374 kg. Pommilasti painoi siis kokonaisuudessaan 40392 kg. Koneet lähtivät pommituslennoille U-Tapaosta Thaimaasta ja Andersenin lentotukikohdasta Guamilla. Lentoja tukivat ELSO-koneet sekä ilmapuolustuksen tuhoamiseen keskittyvät hävittäjät. Sää ei vaikuttanut Stratofortressien pommitustarkkuuteen, sillä ne voivat pommittaa tutkan avulla. Itse asiassa koko yhdentoista päivän aikana oli vain yksi niin selkeä yö, että pommitus voitiin tehdä visuaalisesti. Yhdentoista päivän aikana lennettiin 729 taistelulentoa ja 15 Stratofortressia pudotettiin. Pommitus oli kuitenkin erittäin tehokasta. Arvioiden mukaan neljännes Pohjois-Vietnamin polttoainevarastoista ja 80% sähköntuotantokyvystä tuhottiin. Lisäksi rautatieverkko ja asetehtaat kärsivät pahasti. Koko vietnamilaisten usean tuhannen ilmatorjuntaohjuksen varasto ammuttiin taivaalle ja satamien miinoitteet estivät täydennysten saapumisen.

Pommittajia suojasivat niiden takana lentävät Phantomit. Pommituslennot suoritettiin pääasiassa yöaikaan, mikä auttoi saattokoneita. MiG-21 Fishbedit joutuivat käyttämän jälkipoltinta päästäkseen Stratofortressien korkeudelle, jolloin saattokoneiden oli helppoa nähdä ja tunnistaa ne niiden noustessa Phantomien eteen. MiGejä ei kuitenkaan nähty niin paljon kuin odotettiin. Koko Linebacker II:n aikana MiGit reagoivat vain 26 kertaa. Pommitustehtävien suunnittelussa tehtiin kuitenkin monia taktisia virheitä. Suunnittelijat eivät omanneet kokemusta Vietnamin olosuhteista ja vietnamilaiset hyödynsivät näitä virheitä. Yksi tärkeimmistä virheistä oli Stratofortressien tapa kääntyä heti pudotettuaan pomminsa. Käännös heikensi ECM-suojaa ja teki koneista haavoittuvia ilmatorjuntaohjuksille. Kun amerikkalaiset olivat kolmena ensimmäisenä yönä kärsineet niin paljon tappioita, käytäntöä muutettiin. B-52 miehistöt suunnittelivat itse taktiikkansa ja tappiot vähenivät.

Päivisin USA:n ilmavoimien ja laivaston hävittäjät iskivät kohteisiin Hanoin ja Haiphongin ympäristössä pitääkseen painetta yllä. Huonolla säällä koneet pommittivat tähän tarkoitukseen sunniteltujen järjestelmien avulla. Hyvällä säällä pommitukset suoritettiin visuaalisesti. Ensimmäinen visuaalinen pommitus voitiin tehdä 21. joulukuuta ja silloin mm. Hanoin voimalaitos tuhottiin laserohjatuin pommein. 27. joulukuuta amerikkalaiskoneet iskivät useisiin puolustuksen radiojärjestelmiin ja pahiten Stratofortresseja kiusanneisiin ilmatorjuntaohjusasemiin.

Pommitukset olivat sotilaallisesti erittäin tehokkaita ja Pohjois-Vietnamilaiset joutuivat hyvin pian ilmaisemaan halunsa palata neuvottelupöytään. Amerikkalaiset keskeyttivät pommitukset jälleen 29.12. Neuvottelut tuottivat tulosta ja lopullinen rauhansopimus allekirjoitettiin 23.1.1973.

Sodan jälkiarviointi

Ilmataistelut Linebacker I:n ja II:n aikana kulkivat hyvin samaan tahtiin kuin Rolling Thunderissakin.USAF:n pudotussuhde oli 2:1 amerikkalaisten hyväksi kun taas USN:n suhde oli huomattavasti parempi 6:1. Lisäksi laivaston koneet pudottivat MiGin lähes aina kun taisteluun ryhdyttiin kun taas USAF pudotti viholliskoneen keskimäärin joka toisessa taistelussa. Laivasto oli siis ollut huomattavasti tehokkaampi, vaikka USAF:lla oli joitakin teknisiä etuja kuten kiinteällä tykillä varustetut F-4E:t ja Combat Tree -järjestelmä. USAF myönsi yhden syyn huonompaan menestykseensä löytyvän laivaston paremmasta ilmataistelukoulutuksesta mutta muiksi syiksi uskottiin laivaston parempi GCI (Red Crown), ilmavoimien vaikeammat reitit kohdealueelle sekä se, että laivaston koneet joutuivat harvemmin taisteluihin MiG-19 ja MiG-21 -koneiden kanssa.

Kuten koko ilmataistelun historian aikana, useimmat pudotetut lentäjät eivät tienneet olevansa hyökkyksen kohteena. Sekä amerikkalaisilla että vietnamilaisilla 60% koneista pudotettiin ilman enakkovaroitusta. Niistä lentäjistä, jotka huomasivat tulossa olevan hyökkäyksen, puolet huomasi sen liian myöhään voidakseen väistellä tehokkaasti. Lentäjät itse olivat sitä mieltä, että suurin syy MiGien tehokkuuteen oli amerikkalaisten lentomiehistöjen tekemissä virheissä, jotka olivat joskus hyvinkin pahoja.

Ilmataisteluohjusten luotettavuus oli heikko läpi koko sodan. Vain 9% laukaistuista 612 Sparrowista pudotti viholliskoneen. Sidewindereitä laukaistiin 454 ja ne tuottivat 81 pudotusta (18%). Laivastolla ohjukset tosin vaikuttivat luotettavammilta, mikä johtui jälleen pääasiassa paremmasta ilmataistelukoulutuksesta. Myös taktiikka jolla ohjuksia käytettiin oli huomattavan erilainen ilmavoimien ja laivaston välillä. Ilmavoimien lentäjät käyttivät paljon enemmän AIM-7 Sparrowia ja heidän taktiikkanaan oli usein laukaista kaikki yhden tyypin ohjukset kerralla kohti tähtäimiin saatua MiGiä. Ilmavoimien Phantom kykeni siis tulittamaan käytännössä vain kaksi kertaa, kerran neljällä Sparrowilla ja kerran neljällä Sidewinderillä. Laivaston lentäjät ampuivat yleensä vain yhden ohjuksen kerrallaan ja tämä säästeliäämpi tapa mahdollisti monille lentäjille taistelulennot, joilla saatiin useita pudotuksia.

Sodan opetukset näkyvät monissa sen aikana tai jälkeen suunnitelluissa amerikkalaisissa asejärjestelmissä sekä koulutuksessa. Laivasto ja ilmavoimat yhdistivät viimein voimansa uuden Sidewinder-version suunnittelemiseksi ja AIM-9L oli aivan eri luokan ohjus kuin edeltäjänsä. Myös Sparrowin uusi versio AIM-7F suunniteltiin yhteistyössä ja se oli luotettavuudeltaan varsin hyvä. Sekä laivasto että ilmavoimat päättivät, että kaikissa tulevissa hävittäjissä on tykki. Ohjaamosuunnittelussa alettiin ottaa huomioon hyvä käytettävyys ja hyvä näkyvyys joka suuntaan ulos. Tutkaan haluttiin kyky löytää viholliskoneet myös matalalta. Kääntymiskykyä hitaissa nopeuksissa alettiin painottaa enemmän, mutta F-4:n hyvät ominaisuudet haluttiin tietenkin säilyttää. Phantomin seuraajat F-14 Tomcat ja F-15 Eagle omaavat suurehkoa kokoa lukuunottamatta käytännössä kaikki halutut ominaisuudet. Ilmavoimien hävittäjiä tukemaan suunniteltiin uusi lentävä GCI-keskus E-3 AWACS. Koulutuksessa alettin painottaa enemmän ilmataisteluharjoittelua ja harjoituksissa alettiin lentää erilaisia ja erilaista taktiikkaa käyttäviä harjoitusvastustajia vastaan.

Tutkimuksia

Projekti "Feather Duster"

Pian sodan alkamisen jälkeen USA:n ilmavoimat käynnistivät projektin, jonka tarkoituksena oli selvittää, mikä olisi paras tapa taistella yhdysvaltain ensilinjan hävittäjillä (F-105 ja F-4) MiG-17 Frescon tyyppisiä pienempiä ja kevyempiä vastustajia vastaan. Sodan alussa amerikkalaisilla ei kuitenkaan ollut käytössään MiG-17 -konetta testejä varten, joten he käyttivät ominaisuuksiltaan melko samanlaisia vanhoja F-86H Sabreja.

Ohjelman ensimmäinen osa, Feather Duster I, koostui noin 180 ilmataistelusta pienen ja ketterän Sabren ja uudempien hävittäjien välillä. Taistelut aloitettiin erilaisista tilanteista kuten eri etäisyyksiltä aloittaen ja eri osapuolien ollessa etulyöntiasemassa. Feather Duster I:n taistelut käytiin korkealla (n. 6 - 10 km korkeuksilla) ja yksi yhtä vastaan.

Feather Duster II käynnistettiin pian ensimmäisen osan jälkeen ja siinä taistelut käytiin aidommilla korkeuksilla 1,5 km alaspäin. Näissä simuloiduissa taisteluissa käytettiin myös useiden koneiden muodostelmia ja tutkittiin yhdysvaltain ilmavoimien käyttämien muodostelmien sopivuutta taisteluun MiGien kanssa.

Kokeet osoittivat selkeästi, että MiGeillä oli selkeä etulyöntiasema suuria amerikkalaishävittäjä vastaan kun taisteluun lähdettiin hitaasta nopeudesta (alle 0,9 Mach) tai taistelu aloitettiin korkealla. Kaartotaisteluilla on taipumus pitkittyessään hidastua ja siirtyä alemmas. Hyvin hitaalla nopeudella ja pienillä etäisyyksillä käytävässä veitsitappelussa ("knife fight") myös Frescon tykkiaseistus oli tehokkaimmillaan. Niinpä projektiraportti päätyi suosittelemaan, etteivät amerikkalaishävittäjät kääntyisi MiGien kanssa vaan pyrkisivät säilyttämään nopeutensa, jota painavat koneet menettävät tiukoissa kaarroissa nopeammin. Toisin sanoen modernimpien amerikkalaiskoneiden tuli soveltaa energiataktiikkaa.

Feather Duster II puolestaan osoitti, etteivät käytetyt muodostelmat auttaneet hyödyntämään amerikkalaiskoneiden vahvuuksia. Yhdysvaltain ilmavoimien vakiotaktiikka oli ns. "fluid four", jota oli käytetty jo toisessa maailmansodassa ja Koreassa. Tässä muodostelmassa kaksi koneparia suojasi toisiaan. Koneparit lensivät ns. "fighting wing" -muodostelmassa jossa siipimies suojasi parin johtajaa ja lensi tämän lähellä, hieman taaempana ja toisella sivulla. Siipimies ei päässyt hyödyntämään sopivia hyökkäystilanteita ja kokeet osoittivat, ettei siipimiehestä ollut paljon hyötyä johtajan suojaamisessakaan.

Huolimatta raportin suosituksesta luopua fluid fourista, yhdysvaltain ilmavoimat käyttivät tätä taktiikkaa läpi koko vietnamin sodan, pääasiassa siksi että korkeat upseerit puolustivat käytäntöä periaatteella "näin on aina ennenkin tehty". Sodan jälkeiset analyysit osoittivat tämän merkittäväksi virheeksi.

SECAAL

SECAAL, eli Southeast Asia Counterair Alternatives oli Yhdysvaltain ilmavoimien keväällä 1966 julkaisema teoreettinen tutkimus, joka ennusti amerikkalaisille varsin pessimistisiä ilmataistelulukuja. Sen mukaan MiG-21 Fishbed voittaisi ilmataisteluissa F-4 Phantom II:n suhteella 3:1. F-105:n puolestaan osotettiin ottavan rökkiin 4:1. MiG-17 Frescon puolestaan odotettiin häviävän F-4:lle 18:1 ja päätyvän tasapeliin taisteluissa F-105:ttä vastaan.

Tutkimuksessa mainittiin yhdeksi syyksi Phantomin huonoon menestykseen lyhyen kantaman aseen - eli tykin - puute. Tämä osoittatui myöhemmin paikkansa pitäväksi. Kesällä -67 amerikkalaiset analysoivat käytyjä taisteluita ja totesivat että monissa niistä olisi ollut tilaisuuksia käyttää tykkiä.

Have Drill

Syyrialainen loikkari oli lentänyt MiG-17 Frescon Israeliin ja Israelin hallitus antoi sen alkuvuonna 1967 amerikkalaisille testejä varten. Testien avulla amerikkalaiset lentäjät saivat tarkat energy maneuverability chartit ja tiesivät tarkemmin minkälainen vastustaja MiG-17 oli. Ohjelma osoitti, että vanhahtavasta ulkonäöstään huolimatta Fresco oli yhä varteenotettava vastus. Sen jälkipolttimella varustettu moottori oli tehokkaampi kuin yhdenkään samanlaiseen kaartosäteeseen pystyvän länsikoneen voimanlähde. Monet hyvät vietnamilaislentäjät valitsivatkin aseekseen mielummin sen, kuin uudemman MiG-21 Fishbedin.

Koneella oli myös merkittäviä heikkouksia, joista tärkeimmäksi voisi sanoa sitä, että yli 3,5 G:n kaarroissa kone alkoi heilahdella ja täristä voimakkaasti. Tämä oli pelkkiä tykkejä aseenaan käyttäväksi koneeksi suunnitellulta tyypiltä hyvin epätoivottava ominaisuus, sillä se teki tykeillä osumisen kaartotaistelussa erittäin vaikeaksi. Ongelmaa ei ollenkaan helpottanut se, että myös tykkitähtäimet olivat varsin huonot. Tykit (2 * 23 mm ja 1 * 37 mm) olivat kyllä tehokkaat ja luotettavat, mutta niiden tulinopeus oli hidas, mikä vaikeutti osumista entisestään.

Vaikka Frescon työntövoima oli hyvä, sen moottori oli rajoitettu viiden minuutin käyttöön täydellä teholla ja vain kolmeen minuuttiin jälkipolttimella. Se ei myöskään käyttäytynyt hyvin suurissa nopeuksissa. Kun kone lähestyi 750 km/h tuntinopeutta matalalla tai keskikorkeuksissa, se alkoi kallistella hallitsemattomasti. Samat ohjattavuusongelmat rajoittivat sen huippunopeuden noin 1100 kilometriin tunnissa. Ainoa asia, mistä kone sai varauksettomia kehuja, oli sen käntymiskyky joka yllätti jopa kokeneet amerikkalaislentäjät yhä uudelleen.

MiGin yksinkertainen rakenne oli sekä haitta että etu. Mm. hydraulisten ohjaimien puute teki ohjauksen raskaaksi, mutta hydrauliset järjestelmät ovat aina alttiita vaurioille. Frescon tuhoaminen vaati siis joko moottorin tai jonkin päätukirakenteen rikkomisen. Näkyvyys MiG-17:ta ohjaamosta oli verrattain hyvä, joskin siivet rajoittivat näkyvyyttä sivulle ja näkyvyys nokan yli oli rajoitettu.

Tulokset olivat melko lailla odotettuja ja vaikuttivat vähän suosituksiin siitä, miten Frescoa vastaan kannattaisi taistella. Pääsuositus oli, että tuli käyttää kolmatta ulottuvuutta ja "taistella korkeussuunnassa". Toinen suostus oli pitää nopeus yli 500 solmussa, jolloin MiG joutui puolustuskannalle. Sen kanssa ei saanut kääntyä, vaan tuli hyödyntää Phantomin kolmea etua: nopeutta, nousukykyä ja kiihtyvyyttä.

Have Donut

Kuten Fresco, myös MiG-21 Fishbed toimitettiin Amerikkalaisille testejä varten Israelilaisten toimesta. Israeliin koneen oli lentänyt irakilainen loikkari elokuussa 1966. Testit osoittivat uudemman MiGin jakavan monia heikkouksia vanhemman MiG-17 Frescon kanssa. Sen moottori otti kierroksia hyvin hitaasti ja jälkipolttimen syttyminen kesti yli viisi sekuntia.

Koska ohjaimet olivat hyvin yksinkertaiset ja vaikuttivat ohjainpintoihin käytännössä suoraan, koneen käsittely oli vaikeaa hyvin hitaissa ja hyvn suurissa nopeuksissa. Yli 950 km/h nopeuksissa ohjaimet kävivät nin raskaiksi, että pilotti ei voinut vetää konetta suureen kohtauskulmaan. Matalalla MiG oli suurissa nopeuksissa epävakaa ja viiden kilometrin korkeudella koneen huippunopeus oli vain reilut 1100 km/h, mikä oli huomattavasti vähemmän kuin useimmilla amerikkalaishävittäjillä. Ongelmista huolimatta kone oli kuitenkin hyvin ketterä.

Merkittävimmäksi ongelmaksi katsottiin erittäin huono näkyvyys ohjaamosta. Lentäjä ei nähnyt taakseen eikä esimerkiksi siipimiehiä voinut nähdä juuri muuten kuin rinnakkaismuodostelmissa. Lentäjä istui ohjaamossa matalalla ja ohjaamo oli myös kapea, joten lentäjä ei voinut nähdä sivulle alas kuin noin 20° kulmassa.  Eteenpäin pilotti katseli paksun luodinkestävän lasin, tykkitähtäimen ja häikäisysuojan läpi, mikä huononsi näkyvyyttä merkittävästi. Jopa näkyvyys ylöspäin oli rajoitettu, koska heittoistuimen päänsuoja oli tiellä. 

Fishbedin pääasiallinen ase oli lämpöhakuinen Atoll-ohjus, jolla oli hyvin samanlainen laukaisuikkuna kuin AIM-9B:llä, josta se oli kopioitu. MiG-21C:ssä oli yksinkertainen "High Fix" tutka, joka pystyi löytämään kohteita noin seitsemän kilometrin päästä. Tutkassa ei ollut minkäänlaista näyttöä, vaan pelkkä mittari, joka kertoi lentäjälle etäisyyden kohteeseen, johon tutka oli lukittunut. Kun kone oli Atollin maksimikantaman sisäpuolella (3,5 km), syttyi yksi lamppu ja kun kone ajautui ohjuksen minimietäisyyden sisäpuolelle (800 m), syttyi toinen. Atollin saattaminen laukaisukuntoon vei kolmesta viiteen sekuntia. 

MiGissä oli myös 30 mm tykki, johon oli 60 ammusta. Ammukset riittivät noin 5 sekunnin sarjaan. Tykkitähtäimet oli kuitenkin suunniteltu suoraan lentäviä pommikonemaaleja ajatellen eikä ennakon laskeminen onnistunut yli 3 G:n kaarroissa. D-mallissa oli paranneltu "Spin Scan" tutka suuremmassa nokkakartiossaan. Tämä laite kykeni löytämään kohteita noin 24 km:n päästä, mutta tässä koneversiossa ei ollut tykkiä, vaan pelkästään Atollit.

Frescosta poiketen Fishbedin ohjausvoimia kevennettiin hydrauliikan avulla, mutta ainoastaan korkeusvakaajat vaativat sitä. Muita ohjainpintoja voitiin kääntää myös suoraan. Polttoainetankki oli suojattu syttymistä vastaan ja lentäjää suojasi panssarointi, jota amerikkalaiskoneissa ei käytetty.

Have Donut -projekti päätyi suosittamaan, että amerikkalaislentäjät hyödyntäisivät Fishbedin pilotin huonoa näkyvyyttä. Vaikka kone oli ketterä ja nopea, se oli haavoittuva niin kauan kuin vastustaja kykeni pitämään sen näkyvissä. Toinen neuvo oli pitää nopeus suurena ja viedä taistelu matalalle, jolloin MiGin ohjattavuusongelmat alkoivat vaivata. Koneen suorituskyky oli kuitenkin niin hyvä, että koelentäjät suosittelivat irtautumista taistelusta mikäli MiG pääsi aloittamaan hyökkäävästä asemasta. Tämä oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Taistelukokemukset osoittivat neuvot hyviksi. Suurin osa MiG-pudotuksista tapahtui sen lentäjän huonoa näkyvyyttä hyödyntäen.

Merkittäviä ilmataisteluita

4.3.1965: Ensimmäiset ilmavoitot MiGeille

48 F-105D Thunderchiefiä oli pommituslennolla kohteenaan Than Hoan silta. Osaston lisäksi ilmassa oli F-100 Super Sabreja lentämässä MiGCAP -tehtävää viholliskoneiden varalta ja noin 30 laivaston F-4B Phantom II:ta sekä omien tappioiden varalta partoivia pelastuskoneita. Sää oli usvainen neljän ja viiden kilometrin korkeuden välillä. Kaikki yli kahdeksankymmentä amerikkalaiskonetta yrittivät kommunikoida samalla radiotaajuudella, mikä sai sen tukkeutumaan.

Neljän F-105 Thunderchiefin lentue "X" (kutsutaan tässä X:ksi koska oikeaa kutsutunnusta ei tiedetä) oli yksi koko osaston keskivaiheilla lentäneistä lentuesta. Kukin kone kantoi neljää 340 kg:n pommia ja lisäpolttoainesäiliöitä. Kun lentue X saapui kohdealueelle he huomasivat koko osaston kasautuvan alueen yläpuolelle odottamaan pommitusvuoroaan. Tällöin operaation johtaja komensi kolme lentuetta, mukaanlukien lentue X kiertelemään noin 15 km kohteen eteläpuolella ja odottamaan vuoroaan. Tämä oli varsin riskialtis taktiikka ottaen huomioon että juuri edellisenä päivänä MiGit olivat hyökänneet samaa kohdetta pommittavien amerikkalaiskoneiden kimppuun.

Koneet siirtyivät määrättyyn paikkaan ja alkoivat kierrellä usvassa noin viiden kilometrin korkeudella, mutta raskaan kuormansa vuoksi ne joutuivat lentämään hyvin hitaasti, 325 solmun nopeudella. Kaartaessaan kiertelypisteen ympäri X 3 huomasi kahden koneen lähestyvän takaapäin loivassa syöksyssä noin puolentoista kilometrin päässä. Kun koneet tulivat lähemmäksi reilun kilometrin päähän X 3 tunnisti koneet MiG-17 Frescoiksi, jotka olivat hyökkäämässä X 1:n ja X 2:n kimppuun. Tällöin sekä X 3 että X 4 varoittivat X -lentueen johtajaa (X 1). X 1 ja X 2 eivät kuitenkaan reagoineet varoituksiin.

Kaksi Frescoa ylitti X 3:n ja X 4:n suurella nopeudella ja alkoivat samanaikaisesti tulittaa X 1:tä ja X 2:ta noin puolen kilometrin päästä. Johtokone ja hänen siipimiehensä eivät reagoineet toiseenkaan varoitukseen ja X 3 näki kummankin koneen saaneen osumia. Noin 250 metrin päässä kohteestaan MiGit lopettivat tulituksen, käänsivät siivet vaakasuoraan ja katosivat suuremman nopeutensa turvin usvaan. X 1:n ja X 2:n ollessa hyökkäyksen kohteena X 3 näki toisen MiG-parin lähestyvän itseään ja X 3 ja X 4 kääntyivät kohti hyökkääjiä. MiGit ylittivät koneet ja katosivat myös suoraan usvaan.

Tämän jälkeen X 3 ja X 4 yrittivät löytää vaurioituneet lentueen jäsenet. X 4 löysi X 2:n mutta huomasi usvan takia tämän vasta hyvin läheltä ja ohitti sen. Kun hän kääntyi takaisin löytääkseen X 2:n uudelleen hän kuuli tämän aikovan hypätä heittoistuimella. X 4 kierteli aluetta ja uskoi nähneensä X 2:n rysähtävän veteen. Myöhemmin suoritettu pelastuslento oli tulokseton.

Samaan aikaan X 3 joutui uudelleen MiGien hyökkäyksen kohteeksi, mutta onnistui välttämään osumat. Tämän jälkeen hän alkoi uudestaan etsiä X 1:tä ja löysikin tämän. Yhdessä koneet alkoivat kiivetä korkeammalle jotta X 1 voisi moottorin pettäessä liitää amerikkalaiselle lentokentälle. Noin seitsemän kilometrin korkeudessa koneet lopettivat kiipeämisen ja tarkastivat X 1:n vauriot. Koneen ilmajarrut olivat vaurioituneet, jarruvarjon luukku oli auki ja toisessa laskusiivekkeessä oli suuri, noin 30 cm halkaisijaltaan oleva reikä. Lisäksi koneessa oli hydrauliikkavika.

X 1, X 3 ja X 4 suunnistivat Da Nangin lentotukikohtaan, mutta noin viidentoista kilometrin päässä Da Nangista X 1:n moottorista katosi öljynpaine ja hän joutui käyttämään heittoistuinta. Istuin näytti toimivan normaalisti, mutta lentäjä sinkoutui ulos ohjaamosta ilman kypärää eikä laskuvarjo auennut ajoissa. MiGit olivat vaatineet ensimmäiset uhrinsa.

10.7.1965: Ansa MiGeille

Kesällä 1965 MiGit nousivat usein ilmaan kun amerikkalainen pommitusosasto ilmatankkasi. Ensimmäisten koneiden saapuessa kohdealueelle MiGit vetäytyivät kauemmas ja kun viimeiset amerikkalaiskoneet alkoivat poistua alueelta ja saattokoneiden polttoaine oli vähissä, ne alkoivat seurata vetäytyviä koneita. Amerikkalaiset päättivät järjestää Pohjois-Vietnamilaisille ansan ennen kuin MiGit hyökkäisivät pommituslentojen kimppuun niiden vetäytyessä.

Suunnitelma toteutettiin 10.7.1965. Neljä F-4C -konetta, kutsutunnukseltaan 'Mink', näyttelivät muusta osastosta jälkeen jäänyttä pommituslentoa. Ne oli kuitenkin lastattu huolellisesti tarkastetuilla ilmataisteluohjuksilla. Ne lensivät 15 minuuttia varsinaisten pommikoneiden jäljessä kohdealueelle käyttäen samaa reittiä ja korkeutta kuin viivästynyt F-105 -osasto käyttäisi.

Phantomien saapuessa kohdealueelle tutkassa ei kuitenkaan näkynyt MiGejä ja koneet alkoivat kierrellä. Polttoaineen käydessä vähiin koneet päättivät tehdä vielä yhden käännöksen kohti vietnamilaisia lentotukikohtia ja silloin Mink 1:n tutkassa näkyi koneita noin vajaan 50 km:n päässä. Phantomit kääntyivät kohdatakseen MiGit suoraan edestä.

Koska alueella oli runsaasti omia koneita, amerikkalaisten piti tunnistaa koneet visuaalisesti ennen kuin voisivat ampua. Phantomit jakautuivat kahdeksi pariksi, joista toinen lensi huomattavasti toisen parin edellä. Ensimmäisten koneiden piti tunnistaa vastustajat, jolloin taaempana tuleva konepari voisi laukaista AIM-7 Sparrow -ohjuksia ennen kuin ajautuisivat ohjuksen minimietäisyyden sisäpuolelle.

Suunnitelma kuitenkin epäonnistui, koska taaempana tuleva konepari ei ehtinyt jättää riittävästi turvaväiliä omiin koneisiin jotta olisi voinut ampua. MiGit käntyivät ensin jonkin verran ensimmäisten koneiden, Mink 1:n ja 2:n  perään, mutta kääntyivät sitten kohti toista amerikkalaiskoneparia. Mink 3 ja 4 pudottivat lisäpolttoainesäiliönsä ja kohtasivat MiGit suoraan edestä.

Ketterämmät MiGit kääntyivät kohtaamisen jälkeen helposti Phantomien takasektoriin ja amerikkalaislentäjät näkivät MiGien nokkien leimahtelevan tykkien suuliekeistä. Amerikkalaiskoneet olivat joutuneet juuri sinne missä eivät halunneet olla. Tällä välin Mink 1 ja 2 olivat kadottaneet  muut koneet näkyvistään ja suunnanneet kotikentälle.

Mink 3 ja 4 käyttivät Phantomien ylivertaista työntövoimaa edukseen ja kiihdyttivät kaarron aikana jättäen MiGit jälkeen. Silloin amerikkalaiskoneet jakautuivat toivoen vihollisten jäävän jahtaamaan vain toista Phantomia, mutta myös MiGit hajaantuivat ja kumpikin seurasi omaa vastustajaa. Silloin Mink 3 kääntyi syöksyyn ja Fresco joka yritti seurata jäi yli 1,5 km päähän tykkiensä kantaman ulkopuolelle. Silloin Mink 3 käänsi koneensa nousuun ja MiGin yrittäessä yhä seurata paremman työntövoiman omaavaa vastustajaa sen ilmanopeus loppui huomattavasti alempana kuin amerikkalaiskoneen.

MiGin oli pakko luopua takaa-ajosta ja se kääntyi loivaan laskuun kohti pilviä. Mink 3 kääntyi MiGin perään ja ampui AIM-9B Sidewinderin reilun kahden kilometrin päästä. Se ei osunut ja Mink 3 ampui loput kolme Sidewinderiään noin kolmen sekunnin välein. Ensimmäienn  ohjus räjähti Frescon pyrstön vieressä oikealla puolella, toinen hieman kauempana myös oikealla ja viimeinen meni ohi. MiG muuttui tulipalloksi ja syöksyi pilvien sekaan. Mink 3 suuntasi kotikentälle.

Samaan aikaan Mink 4 toimi hyvin samalla tavalla. Phantom aloitti syöksyn 6 km korkeudesta jättäen MiGin jälkeensä. Kolmen ja puolen kilometrin korkeudessa hän veti koneen nousuun ja myös tämä Fresco yritti turhaan seurata tehokkaampaa Phantomia. Vajaan 10 km:n korkeudessa MiG putosi kyydistä ja kääntyi loivaan laskeutuvaan kaartoon. Phantom kääntyi perään ja laukaisi Sidewinderin optimaalisesta laukaisuasemasta Frescon takaa noin 1,5 km:n päästä. Ohjus räjähti MiGin vasemmalla puolella ja se keinui muutaman kerran voimakkaasti puolelta toiselle. Mink 4 ampui hieman hätäisesti toisen ohjuksen, joka meni ohi, mutta kolmas laukaistu Sidewinder räjähti Frescon takana. MiG katosi hetkeksi tulipalloon ja alkoi sen jälkeen savuttaa voimakkaasti. MiG syöksyi 2 km:n korkeudelta kohti maata ja Mink 4 laukaisi viimeisen ohjuksensa sen perään. Amerikkalaislentäjä ei nähnyt lopputulosta, mutta hänelle kirjattiin ilmavoitto.

Nämä taistelut osoittivat, että Feather Duster -projektin suositukset toimivat käytännössä ja F-4 -lentäjät oppivat kuinka MiG-17 voitetaan. Piti pitää vauhti päällä ja vetää MiG nousukilpailuun. Myöhempi kokemus kuitenkin osoitti, että taktiikka ei ollut niin helppo kuin ensin näytti. Etäisyys, jolta F-4 voi kääntyä MiGin perään oli niin pitkä, että se oli jo pienen kokonsa vuoksi vaikea havaittava.

23.4.1966: Ohjusongelmia

Kaksi EB-66 -konetta lensi kierrosta hieman ns. Thud Ridgen yläpuolella. Niillä oli saattajanaan kaksi F-4C:tä, kutsutunnukseltaan Denver. Saattajat näkivät yksinäisen Fishbedin lähestyvän koneita takaapäin ja kun MiG oli reilun kahden kilometrin päässä Denver 1 pudotti lisäpolttoainesäiliönsä ja kääntyi sitä kohti. Denver 2 jäi suojaamaan EB-66 -koneita toisten MiGien varalta, mutta kun kävi ilmeiseksi, että hyökkääjiä oli vain yksi, hän määräsi häirintäkoneet poistumaan paikalta ja kääntyi myös taisteluun.

Denver 2 sai tutkalukituksen taisteleviin koneisiin, mutta ei pystynyt n.8 km:n päästä sanomaan kumpi koneista oli kumpi. Hän valitsi paremmassa asemassa olevan koneen tietämättä kumpi se oli ja alkoi pyrkiä laukaisuasemaan. Kun hän havaitsi että kohde oli MiG, hän oli jo liian lähellä laukaistakseen ohjuksen. Denver 2  liikehti niin, että etäisyys kasvoi noin 1500 metriin. Tästä asemasta hän yritti laukaista kaksi AIM-7 Sparrowia. Kenttähenkilöstö oli kuitenkin unohtanut kytkeä ohjusten laukaisujärjestelmän.

Denver 2 vaihtoi Sidewindereihin ja laukaisi kaksi ohjusta. Hän tunsi ohjusten irtoavan koneesta, mutta ei nähnyt niiden lentävän mihinkään. Silloin hän joutui jälleen liikehtimään jotta ei ajautuisi liian lähelle MiGiä. Hän oli edelleen vietnamilaiskoneen takana ja laukaisi kaksi viimeistä Sidewinderiään. Tulos oli sama kuin ensimmäisellä kerralla. Phantom oli yhä hyvissä asemissa, mutta Sidewinderit olivat lopussa ja Sparrowit eivät lauenneet. Denver 2 kääntyi kotikentälle ja MiG suuntasi omalleen.

26.4.1966: Ensimmäinen MiG-21 -pudotus

Kaksi F-4C Phantomia saattoi yhtä EB-66 -konetta kun kaksi MiG-21 Fishbediä kohtasi heidät suoraan edestä. Koneiden ohitettua toisensa toinen MiGeistä ilmeisesti hukkasi Phantomit näkyvistään ja aloitti loivan nousun. Molemmat Phantomit kääntyivät sen perään ja lentueen johtaja, Paul Gilmore, laukaisi kolme Sidewinderiä. Ensimmäinen räjähti MiGin lähellä ja lentäjä laukaisi heittoistuimen. Toinen ohjus meni ohi ja kolmas osui suoraan moottoriin ja MiG räjähti.

Phantomien seuratessa putoavaa Fishbediä toinen MiG hyökkäsi, mutta ajautui Phantomien eteen. Lentueen johtaja laukaisi viimeisen Sidewinderinsä erinomaisesta laukaisuasemasta, mutta ohjus ei räjähtänyt, vaikka ylitti MiGin vasemman siiven.

Nämä tapaukset eivät olleet yksittäisiä, vaan amerikkalaiset ilmataisteluohjukset toimivat järjestäen huomattavasti odotettua heikommin. Huhti- ja toukokuussa 1966 yhdysvaltain ilmavoimien koneet laukaisivat kaiken kaikkiaan 16 AIM-7 Sparrowia ja vain yksi niistä osui. Kolme ohjusta ei edes irronnut koneesta. Osumaprosentti oli siis vain noin 6%. Laivaston koneet onnistuivat tosin paremmin. 12 ohjuksesta neljä osui, eli osumaprosentti oli 33%. AIM-9 Sidewinder toimi paremmin, mutta ei senkään osumatodennäköysyydessä ollut hurraamista. USAF:n koneet laukaisivat 21 ohjusta joista kuusi osui todennäköisyydellä 28%. Sidewinderit pudottivat 5 MiGiä.

Tällaiset suoritusarvot olivat omiaan laskemaan lentäjien luottamusta ohjuksiin. Kaikki pilotit eivät kuitenkaan edelleenkään olleet sitä mieltä, että tykin lisääminen F-4 Phantomiin olisi järkevää. Heidän mielestään tykki saattaisi houkutella taistelemaan Frescojen vahvuusalueilla, eli hitaassa nopeudessa ja pienellä etäisyydellä.

12.6.1966: Tykki- ja ohjusongelmia

Neljä F-8 Crusaderia, kutsutunnukseltaan Nickel, olivat suojaamassa pommituslentoa, kun he näkivät kaksi MiG-17 Frescoa etuvasemmalla, vajaan viiden kilometrin päässä. Crusaderit suuntasivat kohti MiGejä ja koneet kohtasivat suoraan edestä. Nickel 1 (ohjaimissaan Harold Marr) ja Nickel 2 pääsivät kohtaamisen jälkeen kääntymään MiG-parin johtajan takasektoriin ja Nickel 3 ja 4 erosivat jahtaamaan toista viholliskonetta. Nickel 1 pääsi ampuma-asemaan ja ampui tykeillä noin 150 laukausta ilman tulosta. Sen jälkeen hän siirtyi ohjuksen laukaisuasemaan ja laukaisi Sidewinderin reilun kilometrin päästä. Ohjus meni kohti MiGiä, mutta ei osunut. Silloin Nickel 1 laukaisi toisen ja viimeisen ohjuksensa suoraan Frescon takaa noin kilometrin päästä. Tällä kertaa ohjus osui. MiGistä alkoi irtoilla osia ja se syöksyi maahan.

Kun Nickel 1 irroitti katseensa ensimmäisestä Frescosta hän näki kaksi uutta MiGiä oikella puolellaan hieman ylempänä. Vaikutti siltä että Vietnamilaiset eivät olleet nähneet amerikkalaiskoneita, koska Crusader pääsi helposti niiden taakse. Nickel 1 ampui tykeillä noin 30 laukauksen sarjan osuen toisen MiGin siipeen, mutta silloin ammukset yllättäen loppuivat ja Nickel 1 joutui irrottautumaan taistelusta. MiG kirjattiin kuitenkin myöhemmin ilmavoitoksi.

Samaan aikaan kun Nickel 1 oli jahdannut ensimmäistä MiGiä, Nickel 2 oli nähnyt kolmannen Frescon noin kilometrin päässä ja oli kääntynyt sitä kohti. Sidewinder päästi lupaavan äänen ja hän laukaisi molemmat ohjuksensa. Ensimmäinen ei lauennut ja toinen ei ohjautunut. Silloin Nickel 2 kääntyi lähteäkseen alueelta, mutta kääntyessään jälleen yksi MiG-17 ohitti hänet nokan editse hieman alapuolelta. Nickel 2 pääsi helposti taakse ja ampui lyhyen sarjan konetta kohti. Hän ei osunut ja lyhensi etäisyyttä noin kilometriin, jolloin hän laukaisi tykit uudelleen. Noin viidentoista laukauksen jälkeen aseet jumittuivat ja myös Nickel 2 joutui poistumaan alueelta.

Kun Crusaderit ja MiGit olivat kohdanneet edestä ensimmäisen kerran, Nickel 3 oli ampunut joitakin laukauksia toista Frescoa kohti. Käännöksen jälkeen Nickel 4 seurasi MiGiä syöksyyn, josta Fresco oikaisi vasta hyvin matalalla Nickel 4:n yhä seuratessa. Tällöin Nickel 3 onnistui pääsemään laukaisuasemaan ja ampui molemmat Sidewinderinsä. Ne eivät osuneet ja myös Nickel 4 laukaisi ohjuksen, joka ohjautui hyvin, muttei kantanut maaliin asti. Fresco katosi pilviin ja amerikkalaiskoneet kääntyivät kotia kohti. Paluumatkalla Nickel 4 näki vielä yhden Frescon ja laukaisi viimeisen ohjuksensa sitä kohti noin kolmen kilometrin päästä. Sidewinder ei kuitenkaan ohjautunut.

Tässä taistelussa Crusaderit olivat siis laukaisseet kahdeksan AIM-9 Sidewinderiä ja vain yksi oli osunut. Kolmella koneella neljästä oli lisäksi ollut ongelmia tykkiensä kanssa. Nickel 1:n kohdalla syy oli sähkövika, joka oli estänyt alempaa tykkiparia laukeamasta. Nickel 1:lle kirjattiin kuitenkin kaksi ilmavoittoa, toinen ohjuksella ja toinen tykeillä. Tämä oli kuitenkin amerikkalaisten ensimmäinen kaksoispudotus.

21.9.1966: Thud vs. MiG-21

Neljäkymmentä F-105 Thunderchiefiä ja kahdeksan F-4 Phantom II:ta oli pommittamassa Dap Caun siltaa. Sää oli usvainen ja pohjois-vietnamilaiset tutkaoperaattorit lähettivät ensimmäistä kertaa hyvin suuren määrän MiG-17 Frescoja pommituslennon kimppuun. Tutkaoperaattorit eivät ilmeisesti kuitenkaan kyenneet hallitsemaan siin suurta konemäärää eikä MiGejä voitu varoittaa mikäli ne olivat joutumassa hyökkäyksen kohteeksi. Thunderchiefit onnistuivat taistelun tuoksinassa yllättämään ja ampumaan alas kaksi Frescoa ja vaurioittamaan kolmea muuta. Myös Thudit kärsivät kuitenkin tykin jumittumisongelmista ja seitsemästä hyökkäyksestä kolme päätyi aseen jumittumiseen.

Silloin muutama MiG-21 ilmestyi mukaan taisteluun ja näytti Thud-piloteille, että ne olivat vakavasti otettava uhka. Yksi Fishbed joutui Thudin takaapäin yllättämäksi, mutta kun F-105 avasi tulen, MiG syöksyi karkuun ja veti sen jälkeen koneensa nousuun. Amerikkalainen lentäjä ei voinut kuin katsella, kun MiG teki silmukan ja putosi hänen taakseen. Thunderchief syöksyi maata kohti ja muutaman minuutin rankan väistelyn jälkeen pääsi pakenemaan.

Myös F-105 Thunderchiefillä oli siis ongelmia tykkinsä kanssa, mutta ongelmat eivät rajoittuneet jumittumisiin. Thud käytti tykkitähtäintään myös syöksypommituksessa ja sen normaali asetus oli pommitusmoodi. Tähtäimien siirto ilmataistelumoodiin oli aikaavievä toimenpide ja silloinkin tähtäimet toimivat epäluotettavasti mikäli kone kääntyi yli 3 G:tä. Thudin Gatling-tykin tulta ei myöskään oltu "hajoitettu", joten tähtäyksen piti olla hyvin tarkka. Ase jumittui usein, jopa joka kahdeksannella tulituskerralla. Thud kykeni kantamaan Sidewinder-ohjuksia, mutta niiden ripustaminen lisäsi voimakkaasti ilmanvastusta, jolloin sen paras etu - nopeus - laski selvästi. Vasta joulukuussa -66 saatiin uusi, pienen ilmanvastuksen omaava ohjusripustin yhtä Sidewinderiä varten. Totuus kuitenkin oli, että Thud kykeni puolustautumaan Frescoja vastaan, mutta MiG-21:llä oli parempi nopeus, kiihtyvyys ja ketteryys. Thunderchiefiä suunniteltaessa tykin pois jättämistä suunniteltiin, mutta amerikkalaislentäjien onneksi se sai jäädä.

Kun MiG-21 tuli syyskuussa -66 mukaan tositoimiin amerikkalaiset joutuivat siirtämään F-4 Phantomeita pommitustehtävistä suojaamaan muita koneita. Tämä ei kuitenkaan auttanut paljon, koska vietnamilaiset tutkaoperaattorit oppivat ohjaamaan Atoll-ohjuksia kantavat Fishbedit suoraan amerikkalaiskoneiden taakse. MiGien pieni koko teki niistä todella vaikeasti havaittavia, eivätkä amerikkalaiskoneet tienneet olevansa hyökkäyksen kohteena ennen kuin MiGit ohittivat ne suurella nopeudella ja katosivat. Amerikkalaisten onneksi myös MiGeillä oli ongelmia ohjusten luotettavuuden ja tykkitulen tarkkuuden kanssa. Niinpä useimmat MiGien yllätyshyökkäykset olivat tuloksettomia. Pohjois-Vietnamin ilmavoimien käytännöksi muodostui käyttää MiG-21 Fishbedejä korkealla lentäviä amerikkalaiskoneita vastaan, kun MiG-17 Frescot huolehtivat matalalla lentävistä vihollisista.

5.11.1966: MiG-21 vs. F-4

Neljä F-4C:tä, kutsutunnukseltaan Opal, olivat saattamassa yksinäistä EB-66 -konetta kun Opal 1 (ohjaimissaan James Tuck ja takapenkillä John Rabeni Jr.) näki hopeanvärisen Fishbedin oikealla puolellaan. MiG kääntyi EB-66:n perään ja ampui Atollin. EB-66 kääntyi Opal 1:n varoituksesta tiukkaan syöksyvään kaartoon oikealle, jolloin ohjus meni ohitse, mutta MiG seurasi ELSO-konetta spiraaliin oikealle. Kun Opal 1 seurasi puolestaan MiGiä, toinen Fishbed ilmestyi hänen taakseen ja Opal 2 lähti sen perään. Viisi konetta oli nyt "daisy chain" -muodostelmassa (kukkaseppele) hyvin lähellä toisiaan.

MiGit vähensivät tehoa jotta eivät ajautuisi hitaamman EB-66:n ohi. Phantomit puolestaan yrittivät hidastaa päästäkseen ohjuksiensa minimietäisyyden ulkopuolelle. Opal 1 laukaisi AIM-7 Sparrowin kohti ensimmäistä MiGiä, mutta ohjuksen moottori teki tenän. Silloin Opal 1 koitti vaihtaa Sidewindereihin, mutta sekosi ja kytki koko ohjusjärjestelmän pois päältä. (Ohjusten vaihtaminen oli alkuperäisissä Phantomeissa luvattoman hankalaa ja vaati useiden katkaisijoiden kääntelyä). Opal 1 vaihtoi takaisin Sparroweille ja ampui toisen ohjuksen. Se meni läheltä MiGin ylitse, mutta ei räjähtänyt. Phantom ajautui niin lähelle Fishbediä, että koneiden siivet olivat päällekkäin. MiG väisti, mutta siirtyi välittömästi takaisin jahtaamaan EB-66:tta.

Opal 1 hidasti ja pääsi jälleen MiGin taakse ja sai tutkalukituksen. Kolmas amerikkalaiskoneen laukaisema ohjus meni jälleen läheltä ohi. Kun EB-66 syöksyi ohueen pilviharsoon, Opal 1 käski koneen vaihtaa kaartosuuntaa. EB-66 kääntyi vasemmalle ja veti koneen nousuun. Silloin MiG jatkoi entiseen suuntaan ja Opal 1 laukaisi viimeisen Sparrowinsa. Ohjus näytti menevän ohi, mutta räjähti MiGin edessä ja sai ilmeisesti MiGin moottorin sammumaan. Fishbed hidasti nopeasti ja lentäjä hyppäsi.

Sillä välin toinen MiG oli irroittautunut Opal 1:n perästä ja yritti karistaa Opal 2:n kannoiltaan. Opal 2 kääntyi perässä nousuun ja vähensi tehon tyhjäkäynnille päästäkseen AIM-9B:n minimietäisyyden ulkopuolelle. Hän laukaisi Sidewinderin ja loivensi nousua, ettei kone sakkaisi. Silloin hän näki MiG-lentäjän hypänneen heittoistuimella.

Tämän taistelun aikana molemmat Phantomit joutuivat liikehtimään hankalasti päästäkseen ohjuksien minimietäisyyden ulkopuolelle ja mikäli koneissa olisi ollut tykit, ne olisivat voineet tulittaa MiGejä lähietäisyydeltä. Lentäjät alkoivat olla yksimielisiä siitä, että Phantom tarvitsi tykin.

2.1.1967: Operaatio Bolo

MiGien aktiviteetti oli kasvanut ja hyökkäykset pommituslentojen kimppuun olivat käyneet niin säännöllisiksi, että amerikkalaiset päättivät tehdä jotakin uhan pienentämiseksi. Koska poliittiset päätökset kielsivät lentokenttien pommittamisen ja koneiden tuhoamisen siten, ainoaksi keinoksi jäi ampua MiGit alas ilmassa. Päätettin suorittaa laajamittainen hämäys, jossa ilmataisteluaseistusta kantavat Phantomit esittäisivät pommituslennolla olevia F-105 Thunderchiefejä.

Tehtävä annettiin Uboniin Thaimaahan sijoitetulle kahdeksannelle taktiselle hävittäjälaivueelle, lempinimeltään "Wolf Pack" eli susilauma. Laivueen komentaja, toisen maailmansodan lentäjä-ässä eversti Robin Olds alkoi suunnitella ansaa ja tehtävään osallistuneet kokeneet lentäjät tutustuivat yksityiskohtiin usean päivän ajan.

Suunnitelmana oli, että 56 F-4C:tä, 8 F-104:ää ja 28 F-105:ttä osallistuisi tehtävään, jossa Phantomit käyttäisivät samoja korkeuksia, reittejä ja aikoja, kuin tyypillinen F-105 -pommituslento. Lisäksi Phantomien piti kantaa ensimmäistä kertaa QRC-160 häirintälaitteita joita siihen mennessä oli käytetty vain Thudeissa. F-105 Thunderchiefien piti lentää "Iron Hand" -tehtävässä, eli "Wild Weasel" koneiden piti tuhota ilmatorjuntaohjusasemat, jotka voisivat häiritä tehtävää. Osan hävittäjistä piti odotella vietnamilaisten lentokenttien läheisyydessä ja ampua alas ensiyllätyksestä selvinneet ja tyhjin tankein palanneet MiGit.

Tehtävään ei kuitenkaan saatu kuin 32 Phantomia, neljä Starfighteria ja 20 Thudia. Näiden koneiden tukena oli EC-121 -tutkakoneita ja EB-66 ELSO-koneita. Ilmassa oli myös A-1 Skyraidereita ja F-100 Super Sabreja sekä helikoptereita mahdollisten pelastustehtävien varalta. Phantomit suuntasivat pohjoiseen Phuc Yenin lentotukikohdan (ja merkittävän polttoainevaraston) ohitse. Tonkininlahdella partioiva EC-121 varoitti MiGien nousevan ja tarttuvan syöttiin.

Yksitoista MiG-21:tä nousi ilmaan ja lensi vaaraa aavistamatta suoraan ansaan. Eversti Oldsin johtama ensimmäinen Phantom -ryhmä (kutsutunnukseltaan Olds) hyökkäsi niiden kimppuun ja johtaja laukaisi kaksi Sparrowia ja yhden Sidewinderin. Yksikään ohjus ei osunut ja ensimmäiset pudotukset menivät Olds 2:lle (luutnantti Ralph Wettrehahn) ja Olds 4:lle (kapteeni Walt Radeker). Tällöin MiG-lentäjät alkoivat tajuta mitä on tapahtumassa ja alkoivat väistellä, mutta liian myöhään. Eversti Olds pudotti yhden MiGin Sidewinderillä ja kapteeni Everett Raspberry toisen.

Seuraava Phantom-ryhmä (kutsutunnukseltaan Rambler) saapui ja syöksyi kohti yhtä MiG-paria. Rambler 1 (kapteeni John Stone) laukaisi kaksi Sparrowia ja pudotti toisen MiGin, mutta samaan aikaan MiGejä pääsi hänen taakseen. Rambler 1 ja 2 tempaisivat alavasemmalle ja vetivät MiGit Rambler 4:n (majuri Philip Combies) eteen sillä tuloksella että Rambler 4 ampui yhden alas. Silloin Rambler 2 (luutnantti Lawrence Glynn) pääsi kääntymään MiGien karron sisäpuolelle ja laukaisi kaksi Sparrowia pudottaen seitsemännen MiGin.

Loput Fishbedit pääsivät karkaamaan ennen kuin enempää Phantomeita ehti paikalle, mutta amerikkalaiskoneet olivat ilman tappioita onnistuneet tuhoamaan seitsemän Pohjois-Vietnamin ilmavoimien parasta hävittäjää. Taistelut oli käyty verrattain korkealla, yli kolmen kilometrin korkeudessa, missä tutkat ja ohjukset toimivat hyvin. Pilvien yläpuolella hopeanväriset MiGit oli myös helppo nähdä ja erottaa naamiovärisistä Phantomeista. Taistelut käytiin myös suuressa nopeudessa kohtalaisen pitkillä etäisyyksillä. Phantomit voivat alusta lähtien hyödyntää myös suurempaa korkeuttaan, eli parempaa energiatilaansa.

Tässä operaatiossa myös ohjukset toimivat tavallista paremmin. Yhtenä syynä olivat hyvät olosuhteet ja toinen syy oli epäilemättä se, että lentäjät olivat kokeneita. Neljä kahdestakymmenestä laukaistusta AIM-7 Sparrowista ja kolme kahdestatoista AIM-9 Sidewinderistä osui. Kolme Sidewinderiä oli vieläpä tarkoituksellisesti laukaistu ilman osumatoiveita häätämään MiGejä toisten Phantomien kimpusta. Taistelu osoitti että oikeissa olosuhteissa MiGit olivat voitettavissa.

29.4.1967: MiG-21 osoittaa jälleen voimansa

Neljän F-105D Thunderchiefin lento (kutsutunnukseltaan Lightning) oli Hanoin lähelle suuntautuvan pommituslennon edellä jahtaamassa pohjois-vietnamilaisia ilmatorjuntatykkejä. Tavallista pidempään kestänyt monsuuni oli hellittänyt ja sää oli hyvä. 5000 ja 6000 metrin välillä oli hajanaisia pilviä, mutta näkyvyys oli hyvä. Kun lento oli pommittanut kohteitaan, Lightning 1 ja 2 lähtivät kahden MiG-17 Frescon perään.

Lightning 3 ja 4 lähtivät kohti kotikenttää, mutta kun he olivat poistumassa noin viiden ja puolen kilometrin korkeudessa ja 500 solmun nopeudella, kun yksinäinen hopeanvärinen lentokone tuli ulos pilvistä takavasemmalla. Kone saavutti Thudeja nopeasti ja ne pudottivat lisäsäiliönsä ja lähtivät kääntymään vasemmalle kohti lähestyvää konetta. Kohta he tunnistivat koneen MiG-21:ksi, joka ei näyttänyt kantavan ohjuksia. Amerikkalaiset kääntyivät loivaan syöksyyn kiihdyttääkseen nopeuttaan ja MiG käntyi niiden perään.

Lightning 4 kuuli tykinammusten osuvan koneeseensa, mutta MiG ei kuitenkaan onnistunut kääntymään tarpeeksi tiukasti ja Thudit jatkoivat laskeutuvaa käännöstä vasemmalle. Amerikkalaislentäjät voivat vain katsella kun MiG asettui Thudien taakse ja yläpuolelle noin puolentoista kilometrin päähän. Kun koneet laskeutuivat alle kolmen kilometrin, MiG lähestyi ja amerikkalaislentäjät näkivät koneen vatsapuolen sen vetäessä ennakkoa.

MiGin tykinammukset osuivat Lightning 3:een ja Thudin nopeus alkoi välittömästi hidastua. Lightning 4 näki koneen palavan ja kehotti Lightning 3:a hyppäämään. Lightning 4 seurasi putoavaa konetta yrittäen samalla pitää silmällä MiGiä. Noin 300 metrin korkeudessa amerikkalaislentäjä (nimeltään Caras) laukaisi heittoistuimensa. Lightning 3 näki Fishbedin vielä joitakin kertoja, mutta se ei enää hyökännyt todennäköisesti siksi, että sen ammukset olivat lopussa. Lightning 3 kierteli alueella vielä parin minuutin ajan, mutta hukattuaan MiGin näkyvistään poistui paikalta.

Jälkianalyysi oli amerikkalaisittain hyvin huolestuttavaa kuultavaa. GCI oli onnistunut ohjaamaan MiGin erinomaiseen hyökkäysasemaan ja se oli helposti kyennyt saavuttamaan 'sileänä' lentäneet Thudit. Vietnamilaislentäjä oli myös osoittautunut päteväksi. Hän oli osannut hyödyntää koneensa vahvuuksia ja ainoastaan onni säästi toisen Thudin pudotukselta. Oli ilmeistä, että F-105 ei pärjännyt MiG-21:lle. Edes Thudin suurempi nopeus ei auttanut sitä pakenemaan, koska MiGin kiihtyvyys ja ketteryys olivat niin hyvät.

Heti seuraavana päivänä Fishbed pudotti kaksi neljän koneen "Iron Hand" -lentoon kuulunutta Thudia. Kun amerikkalaiset käynnistivät lentäjien pelastusoperaation, kaksi Fishbediä hyökkäsi uusien alueelle lähetettyjen Thudien kimppuun ja pudottivat yhden Thunderchiefin lisää.

14.5.1967: Pudotuksia Phantomin tykkipodilla

F-4 Phantomit olivat alkaneet kantaa SUU-16 tykkipodeja (20 mm M61) korvaukseksi kiinteästi asennetun tykin puutteesta. Oli pitkään epäilty, että vietnamilaislentäjät olivat oppineet hyödyntämään ohjusten minimietäisyyttä ja pyrkivät taistelemaan lähietäisyyksillä. Erilliseen koteloon asennettu tykki ei ollut erityisen hyvä ratkaisu, koska Phantomissa ei kuitenkaan ollut kunnollisia tykkitähtäimiä, jotka olisivat laskeneet tarvittavaa ennakkoa. Tästä syystä taktiikkana oli ottaa "liikaa" ennakkoa, loiventaa kaartoa ja antaa MiGin lentää ammussuihkun läpi. Koska Vulcanin ammukset lensivät jonossa alle kymmenen metrin päässä toisistaaan, oli mahdotonta että MiG livahtaisi sarjan läpi ilman osumia. Tykkikotelolla oli ammuttaessa taipumus täristä, jolloin se ei ollut niin tarkka kuin kiinteästi asennettu tykki, mutta tästä oli myös etua. "Haulikkovaikutus" helpotti osumista.

Kaikki lentueen koneet eivät kantaneet tykkipodia, van se oli yleensä vain parin johtajalla eli Fluid Fourissa koneilla 1 ja 3. Tämä johtui siitä, että tykkikotelo kannettiin koneen keskilinjalla lisäpolttoainesäiliön tilalla. Käytännössä kaikilla koneilla polttoaine riitti kuitenkin yhtä pitkään, koska muodostelmalennossa johtajaa seuraava kone kuluttaa enemmän polttoainetta säädellessään työntövoimaa enemmän.

F-105 Thunderchiefit iskivät Ha Dongin varuskuntaan ja 366:nen taktisen hävittäjälaivueen Phantomit olivat saattamassa. Yksi tykkipodilla varustetuista lentueista (kutsutunnus Speedo) näki kahden Thudin poistuvan kohdealueelta kahden Fresco-parin jahtaamana. Speedo 1 (James Hargrove Jr. & Stephen Demuth) ja 2 kääntyivät etummaisen parin kimppuun ja Speedo 3 (James Craig Jr. & James Talley) ja 4 ottivat tähtäimeen jälkimmäisen parin. Kun Phantomit lähestyivät, MiGit pakenivat pilviin. Speedo 1 ja 2 lopettivat takaa-ajon ja näkivät alueella noin 16 muuta Frescoa.

Speedo 1 valitsi kohteen ja ampui Sparrowin sitä kohti. Ohjus sukelsi maahan ja Phantom jatkoi tykkihyökkäyksellä, mutta ampui ohi. Sama toistui toisen MiGin kohdalla. AIM-7 syöksyi kohti maata ja tykkihyökkäys epäonnistui. Hyökkäykset olivat kuitenkin estäneet MiGejä muodostamasta pyörää ja Speedo 1 näki taas kaksi Frescoa oikealla puolellaan hieman alempana. Hän kääntyi kohti ,vailitsi toisen maaliksi ja alkoi ampua tykillä vajaan kilometrin päästä tähtäimet reilusti MiGin edellä. Hän antoi tähtäimien "valua" lähemmäksi MiGiä samalla kun itse saavutti sitä. MiG tiukensi kaartoaan ja Phantom ajautui todella lähelle. Speedo 1 näki tykinammusten osuvan lähelle MiGin ohjaamoa, kone syttyi palamaan ja räjähti hyvin lähellä amerikkalaiskonetta.

Speedo 1 ampui vielä yhtä MiGiä Sidewinderillä, joka meni ohi ja yritti jatkaa tykkihyökkäyksellä, mutta ammukset olivat lopussa. Speedo 1 ja 2 päättivät poistua alueelta hyvässä polttoainetilanteessa, koska poistumisreitillä oli raportoitu olevan lisää MiGejä.

Samaan aikaan Speedo 3 ja 4 olivat jatkaneet ensimmäisen MiG-parin jahtaamista. Speedo 3 oli ampunut Sparrowin, joka ei ollut ohjautunut ja yrittänyt jatkaa tykkihyökkäyksellä, mutta ei ehtinyt vaihtaa asetta ajoissa. Amerikkalaiskoneet irtautuivat ja hyökkäsivät sen sijaan kolmen pyörää muodostavan Frescon kimppuun. Yksi koneista oli muita jäljessä ja Phantomit valitsivat sen kohteeksi tykkihyökkäykselle. Speedo 3 avasi tulen n. 750 m päästä ja näki saman tien osumia keskellä koneen runkoa. Fresco leimahti liekkeihin ja syöksyi jyrkästi pilvien sekaan.

Samaan taisteluun osallistui myös toinen Phantom-lentue, joka oli onnistunut ampumaan alas yhden Frescon AIM-7 Sparrowilla. Kaksi muuta Sparrowia ja seitsemän Sidewinderiä oli kuitenkin menyt ohi. Kahdeksastatoista laukaistusta ohjuksesta siis vain yksi osui, kun taas tykki oli tuottanut kaksi pudotusta neljällä yrityksellä. Yhden amerikkalaslentäjän kommentti oli: "Voisin lyödä vetoa, että MiG-lentäjillä on tänä iltana taktiikkakokous Phuc Yenissä."

18.12.1971: MiGit tulevat Laosiin

Vuoden -71 lopulla pohjois-vietnamilaiset MiGit olivat alkaneet ahdistella Laosissa toimivia amerikkalaiskoneita ja amerikkalaiset olivat siirtäneet tämän vuoksi APX-80 -järjestelmällä (Combat Tree) varustettuja Phantomeita Udornin lentotukikohtaan Thaimaassa.

18.12. yksinäinen F-4D Phantom oli suojaamassa helikopteria, joka oli noutamassa CIA:n ryhmää pohjoisessa Laosissa. Lentäjä kuuli epäselvän MiG-varoituksen ja kohta Phantomin takaosassa räjähti ja miehistö (Hildebrand & Wells) joutui hyppäämään. MiG-21 oli onnistunut yllättämään amerikkalaiset ja pudottamaan koneen Atoll-ohjuksella.

Pelastusryhmä suuntasi alueelle ja Udornista nousi kaksi Phantomia lisää (Falcon 74 ja 75). Kun ne alkoivat kierrellä pelastuskoptereita, laivaston GCI-laiva (Red Crown) ilmoitti Vietnamin puolelta lähestyvistä MiGeistä. Phantomit suuntasivat niitä kohti ja MiGit kääntyivät takaisin. Amerikkalaiskoneet ajoivat niitä takaa täydellä jälkipolttimella, mutta ennen kuin Phantomit saavuttivat vietnamilaiskoneet, niiden polttoaine kävi vähiin. Kun amerikkalaiskoneet kääntyivät takaisin, lisää MiGejä ilmestyi niiden taakse. Amerikkalaiset kääntyivät MiGejä kohti, mutta joutuivat taas pian huonon polttoainetilanteen vuoksi jälleen kääntymään kohti kotikenttää.

Paluumatkalla Phantomeita kohti ammuttiin useita ilmatorjuntaohjuksia ja koneet joutuivat erilleen. Ohjusten väistely kulutti polttoainetta entisestään ja Falcon 74 pääsi juuri ja juuri Laosin puolelle ennen kuin miehistö joutui hyppäämään. Falcon 75:n viimeinen radiolähetys kertoi, että polttoainetankeissa ei ollut kuin huurut jäljellä ja että hän oli yrittämässä rannikolle. Miehistöstä ei kuultu sen koommin.

10.5.1972: Sodan ensimmäinen amerikkalaisässä

Heti operaatio Linebackerin alettua käytiin sodan kiivaimmat ilmataistelut. Tukialus Constellationilta noussut F-4J -konepari kutsutunnukseltaan Showtime oli pommittamassa ilmatorjunta-asemia Haiphongin ratapihoilla kun kaksi MiG-17 Frescoa hyökkäsi niiden kimppuun. Showtime 100 ohjaimissaan Randall 'Duke' Cunningham ja takapenkillä William 'Irish' Driscoll pakotti toisen Frescon lentämään ohi ja räjäytti sen Sidewinderillä. Sitten Showtime 100 kiihdytti ja yritti vetää takana seuraavan toisen MiGin siipimiehensä tähtäimiin, mutta tällä oli kiirettä kahden muun kimppuunsa hyökänneen MiGin kanssa ja niinpä Phantomit kiihdyttivät karkuun ja yhdistivät voimansa palaten sitten taisteluun.

Kohdealueella he näkivät kahdeksan Frescon pyörän, jonka keskellä oli kolme Phantomia. Yhdellä phantomilla oli kolme MiGiä kimpussaan ja Showtime 100 syöksyi auttamaan. Matkalla hän näki alueella vielä useita MiG-21 Fishbedejä ja lisäksi kaksi MiG-19 Farmeria yritti hyökätä hänen kimppuunsa takaa. Showtime 100 piti nopeuden yli 550 solmussa jotta Farmerit eivät saisi häntä kiinni ja jatkoi kohti pulassa olevaa Phantomia. Ensin hän ei uskaltanut ampua kohti ahdistelevia MiGejä peläten osuvansa omaan koneeseen, mutta radiokeskustelun jälkeen Phantom väisti ja Showtime 100 laukaisi ohjuksen joka tuhosi MiGin. Silloin Fishbedit alkoivat ahdistella häntä ja Showtime 100 suuntasi vauhdilla rannikolle.

Matkalla Showtime 100 huomasi yksinäisen MiG-17 Frescon ja kääntyi yrittäen kohdata sen mahdollisimman läheltä edestä. Näin MiG ei kykenisi hyödyntämään pientä kääntösädettään taakse pääsemiseen. Tämä osoittautui kuitenkin virheeksi, sillä suuliekit alkoivat tuikkia MiGin nokassa ja tykinammukset viuhuivat Phantomin ympärillä. Showtime 100 veti koneen pystynousuun odottaen MiGin jäävän alas, mutta yllättäen MiG kiipesikin Phantomin mukana. Koneet nousivat ohjaamokuomut vastakkain noin sadan metrin päässä toisistaan. Showtime 100 sytytti jälkipolttimet ja alkoi jättää Frescoa jälkeensä, mutta tämä osoittautui toiseksi virheeksi. Kun koneet alkoivat päästä parin kilometrin nousun jälkeen huippukohtaan ja Phantom alkoi kääntyä, MiG ampui jälleen. Phantomin lentorata oli ollut ennustettavissa. Phantom joutui tekemään 180 asteen kierteen ja kääntymään alas toiselle puolelle MiGin yhä seuratessa..

Showtime 100 syöksyi alaspäin ja katseli hetkeä, jolloin MiG kääntyi syöksyyn. Kun tämä tapahtui, hän veti koneen taas nousuun. Phantom pääsi jyrkästi nousevalla tynnyrikierteellä MiGin yläpuolelle ja takasektoriin. Phantom oli kuitenkin sen verran sivussa, että ohjusta ei voinut laukaista ja lentäjä käänsi peräsimellä koneen sivuluisuun jotta laukaus olisi mahdollinen. MiG kuitenkin toisti Phantomin äskeisen liikkeen ja nousi kohti amerikkalaiskonetta. Koneet olivat nyt kierteisissä saksissa. Koneiden hidastuessa MiGin pieni kääntösäde alkoi tuoda etua ja kun MiG nosti nokan liian jyrkästi, Phantom irtautui saksista syöksyllä.

Kun Phantomin energia palautui, Showtime 100 yritti kääntyä viistolla immelmannilla takaisin kohti seuraavaa MiGiä. MiG kuitenkin nousi taas mukana ja edelliset liikeet toistuivat. Pystysyöksystä koneet joutuivat kierteisiin saksiin. Kun Phantom joutui taas irtautumaan, RIO alkoi huolestua sanoen, että vietnamilaislentäjä todella osasi asiansa ja ehdottamalla lopullista irtautumista. Amerikkalaispilotti oli kuitenkin päättänyt voittaa taistelun ja kääntyi kolmannen kerran kohti MiGiä RIO:n etsiessä taivaalta muita vihollisia.

Koneet kohtasivat jälleen nokakkain, mutta tällä kertaa sen verran sivussa toisistaan, ettei MiG voinut ampua. Kun koneet kääntyivät jäleen nousuun, Showtime 100 päätti yrittää vaarallista uhkapeliä. Hän veti Phantomin nokan lähemmäksi vihollista, veti moottorit tyhjäkäynnille ja avasi ilmajarrut. MiG ohitti amerikkalaiskoneen ja joutui sen edelle. Phantomin nopeus putosi 150 solmuun ja lentäjä joutui kytkemään jälkipolttimet täydelle teholle. Nousun huippukohdassa MiG ilmeisesti sakkasi hetkellisesti ja kääntyi laskuun. Phantom seurasi lähellä perässä ja ampui Sidewinderin, joka hieman yllättäen ohjautui hyvin vaikka maasta säteilevä lämpö olikin haittana. Ohjuksen räjähdys oli niin huomaamaton, että Showtime 100 epäili ampuneensa ohi ja aikoi laukaista viimeisen Sidewinderinsä. Äkkiä MiGistä kuitenkin pöllähti mustaa savua ja kone jatkoi syöksyä noin 45 asteen kulmassa kunnes rysähti maahan. Amerikkalaiskoneen miehistö oli saanut viidennen ilmavoittonsa, eli heistä oli tullut ässiä.

Kotimatkalla Showtime 100 joutui ilmatorjuntajohjuksen uhriksi ja miehistö joutui hyppäämään meren yllä. Helikopteri kuitenkin poimi miehet merestä ja kuljetti heidät takaisin Constellationille.

Kumpikaan amerikkalaiskoneen miehistöstä ei ollut käynyt Top Gun -kurssia, mutta Cunningham oli ollut Miramarissa juuri ennen ensimmäisen kurssin alkua ja saanut opetusta tulevilta Top Gun -kouluttajilta. Joidenkin tietojen mukaan (mm. Cunninghamin kirja "Fox Two") taitava vietnamilaislentäjä olisi ollut eversti Tomb (tai Toon) ja hänellä olisi ollut jopa 13 ilmavoittoa. Tietoja ei kuitenkaan ole vahvistettu eikä Toonia tai Tombia mainita missään vietnamilaisissa lähteissä. Huhujen mukaan lentäjä olisi kieltäytynyt irtautumasta taistelusta kun GCI oli määrännyt hänet palaamaan tukikotaan. Nämä tiedot kuulostavat jutuilta jotka on keksitty värittämään muutenkin legendan aineksia sisältävää sotajuttua. Kiistatonta kuitenkin on, että taistelussa kohtasi kaksi erinomaista lentäjää.

8.7.1972: USAF:n tappioiden sarja päättyy

USA:n ilmavoimat olivat kesä- heinäkuun vaihteessa -72 menettäneet kahdessa viikossa 7 Phantomia MiGeille ilman ilmavoittoja. 8.7. Red Crown GCI varoitti silppupommittajia suojaavaa partiota (kutsutunnus Brenda) lähestyvistä MiGeistä. Kaksi Fishbediä yllätti amerikkalaiskoneet takaapäin ja Brenda 1 vaurioitui niin pahoin että miehistö joutui hyppäämään. Toinen MiGeistä ajautui kuitenkin Brenda 3:n (Richard Hardy & Paul Lewinski) eteen jolloin se sai Sidewinderin peräänsä. Ohjus meni ohi, kaksi seuraavaa Sidewinderiä eivät suostuneet irtoamaan kiskolta ja Phantomin ohjaaja vaihtoi Sparrowiin. Ensimmäinen Sparrow osui ja heti perään laukaistu toinen ohjus osui myös jo tuhoutuneeseen MiGiin.

Kymmenen minuuttia myöhemmin kaksi MiG-21:tä lisää lähestyi pommituslentoa. Vietnamilainen GCI ei nähnyt tilannetta kunnolla ja käski Fishbedien irtautua, mutta kun MiG-lentäjä ilmoitti näkevänsä amerikkalaisia Phantomeita, GCI antoi koneille luvan hyökätä. EC-121 oli kuitenkin jo varoittanut hyökkäyksen kohteena olevia amerikkalaiskoneita, Paula-lentuetta. Tämä palaavaa pommituslentoa suojaava MiGCAP-lentue kääntyi kohti MiGejä ja Phantom-pilotit näkivät Fishbedin ylittävän heidät. Paula 1 (Richard Ritchie & Charles DeBellevue) oli ollut 10.5. mukana lennolla, jolla kahta Fishbediä seuranneet Farmerit onnistuivat pudottamaan amerikkalaislentueen johtajan ja hän osasi epäillä ansaa. Amerikkalaiskoneet jatkoivat suoraan eteenpäin ja hetken kukuttua toinen Fishbed kohtasi Phantomit suoraan edestä.

Phantomit kääntyivät toisen MiGin perään ja ensin vietnamilaislentäjä ei huomannut seuraavia amerikkalaisia. Sparrowin laukaisu kuitenkin kesti muutaman sekunnin ja ennen kuin Paula 1 ehti laukaista, MiG huomasi Phantomit ja veti koneensa tiukkaan kaartoon. Paula 1 laukaisi 2 Sparrowia laukaisuikkunan rajoilta ja jo ensimmäinen ohjus räjäytti MiGin kahtia.

Ensimmäinenkin MiG oli kääntynyt takaisin ja yritti parasta aikaa saada Paula 4:n tähtäimiinsä. Paula 1 kuitenkin näki tämän ja kääntyi kohti. Hän laukaisi Sparrowin viiden G:n kaarrosta ja minimietäisyyden sisäpuolelta. Paula 1 ei odottanut ohjuksen osuvan, mutta yllättäen se teki tiukan käännöksen kohti vihollista ja tuhosi MiGin.

Pudotustilastoja

Ilmavoittojen kirjauskäytäntö vaihtelee jonkin verran eri maiden ilmavoimissa ja joissakin organisaatioissa jokin tapaus kirjataan ilmavoitoksi huomattavasti helpommin kuin toisessa. Lisäksi sodan melskeessä todelliset tapahtumat jäävät joskus hämärän peittoon. Joitakin tapauksia saatetaan myös salailla tarkoituksellisesti esimerkiksi poliittisista tai propagandasyistä jne. Tästä syystä eri lähteissä annetaan siis joskus hyvinkin erilaisia pudotustietoja. Varmoja totuuksia ei siis voi antaa, mutta suuntaa-antavia tilastoja voi tehdä.

Amerikkalaiskoneita kirjattiin ilmataisteluissa pudotetuiksi kaikkiaan 129 kpl. Suurimman osan pudotuksista tekivät vietnamilaislentäjät, mutta joitakin voittoja (8) on kirjattu myös kiinalaisille piloteille. Voitoista ainakin 49 on saatu MiG-17 Frescolla, mutta voitot painottuvat sodan alkupuolelle. MiG-19 Farmerille on kirjattu vain kuusi ilmavoittoa. Heikon alun jälkeen MiG-21 Fishbed nousi vietnamilaisten tehokkaimmaksi hävittäjäksi ja sille on kirjattu ainakin 72 pudotusta. Atoll -ohjuksilla kaikista pudotuksista tehtiin ilmeisesti ainakin 51 kpl. Loput voitot tulivat tykillä, amerikkalaislentäjän menetettyä koneensa hallinnan tai sitten koneesta loppui taistelun aikana polttoaine.

Amerikkalaiskoneille kirjattiin sodan aikana 217 ilmavoittoa. Näistä 156 tehtiin F-4 Phantom II:lla. Laivaston F-8 Crusaderit pudottivat 20 viholliskonetta ja F-105 Thunderchiefit 32. Loput ilmavoitot menivät A-1 Skyraidereille, B-52 Stratofortressien taka-ampujille, helikoptereille ja ensimmäinen amerikkalaisten pudotus tehtiin ilmeisesti F-100 Super Sabrella. AIM-7 Sparrow-ohjuksella pudotettin ainakin 60 konetta ja AIM-9 Sidewinderillä jopa 80. Tykillä pudotuksia tehtiin ilmeisesti 49. Loput olivat lähinnä ns. manööverivoittoja joissa vietnamilaiskone on rysähtänyt maahan. USAF:n koneet ampuivat alas ainakin 135 ja joidenkin tietojen mukaan ehkä jopa 142 konetta. Laivaston koneet pudottivat ilmeisesti 64 vietnamilaiskonetta. Ilmeisesti kaksi voittoa kirjattiin merijalkaväen koneille ja loput eri organisaatioiden, kuten CIA:n helikoptereille.

Linkit

Kaikki USA:n ilmavoitot
Kaikki USA:n tappiot MiGeille
USA:n Laivaston pudotukset
USA:n ilmavoimien Phantomien pudotukset
Air Force Magazine: Chronology 1964-1973
Air Force Magazine: Valor (sotajuttuja vietnamista)
Air Force Magazine: Linebacker II
Naval Historical Center: Vietnam Service
Naval Aviation Chronology 1960-1969 & 1970-1980
Air Force History: Rolling Thunder, Arc Light, Linebacker I & II
Linebacker II
FAS: Rolling Thunder
FAS: Arc Light
FAS: Freedom Train (Linebacker I)
FAS: Linebacker II
Vietnam War US Fighter-Bomber Missions
An Uncommon War: The U.S. Air Force in Southeast Asia

[Takaisin ilmailun yleistietoon] [Takaisin pääsivulle]