Poron lisääntyminen liittyy kiinteästi eri vuodenaikoihin. Poro vasoo tavallisesti touko-kesäkuussa, mutta poikkeuksellisesti vasoja voi syntyä vielä syksyllä, jopa marras-joulukuullakin. Sanonta "vappuna vasa hangella' ilmoittaa vasontakauden alkamisen. Vasonnan huippu on kuitenkin Erkinpäivän tienoilla ja suurin osa vasoista syntyy pälville kesäkuun alkuun mennessä. Vuosittain näkee poronhoitoalueella päivänvalon 130-150 000 pientä, mutta nopeasti kehittyvää poronvasaa. Syntyessään poronvasa painaa keskimäärin 5-7 kiloa.
Vasojen painonkehitys on nopeinta alkukesällä, ja syntymäpaino kaksinkertaistuu jo ensimmäisen kuukauden aikana. Päivittäinen painonlisäys lähentelee suotuisissa oloissa puolta kiloa. Vastasyntynyt vasa on täysin riippuvainen emän maidosta. Myöhemminkin vaatimen maidontuotto vaikuttaa suuresti vasan kehittymiseen. Poron maito sisältää erittäin runsaasti kuiva-ainetta, valkuaista ja rasvaa (n. 20%). Aikaisemmin tehtiin poronmaidosta maukkaita juustoja ja sitä suositeltiin myös juomaksi allergikoille.
Juhannuksen tienoilla hyönteiset eli räkkä ajavat poroja suuriin tokkiin tuntureille ja soille. Hyttynen onkin poromiehen paras renki koottaessa poroja kesällä vasanmerkitsemisaitoihin. Nämä aidat ovat tavallisesti kiinteitä, mutta myös siirrettäviä käytetään. Kesätokkien kokoaminen suoritetaan metsäalueilla jalkaisin, tunturialueella maastomoottoripyöriä käyttäen. Myös lentokonetta käytetään apuna porojen etsimisessä.
Kesällä vasa seuraa emäänsä, mutta tunnistamisessa käytetään apuna myös numerointia. Vasat otetaan aidassa kiinni käsin tai vimpaa ja suopunkia käyttäen ja pannaan korvamerkillä emänsä merkille. Lain mukaan jokaisen poron korviin on leikattava paliskuntain Yhdistyksen hyväksymä poromerkki. Erilaisia tekoja (sanoja) on 20 ja käytössä olevia poromerkkejä yli 10 000. Vasanmerkintä suoritetaan tavallisesti yöllä ilman hieman viilennettyä. Paliskunnissa vasanmerkintä jatkuu usein elokuuhun saakka. Ne vasat, joita ei saada kesällä merkkiin, merkitään syksyn ja syystalven erotuksissa.
Kesä ja alkusyksy ovat porojen kuntoutumisen, kasvun ja vararavinnon keruun aikaa. Kesäajan ravinto vaihteiee suuresti tärkeimmillä kesälaitumilla, joita ovat suot, jokivarsiniityt, pohjoisessa avotunturit ja metsäalueilla avohakkuualueet. Näiltä porot saavat riittävästi ruohoja, saroja ja heiniä ravinnokseen. Käytetyimpiä ravintokasveja ovat raate, järvikorte, kultapiisku, horsma ja lehtipuiden vesat. Kesäravinnon ravintoarvot ovat korkeat, ja poro pyrkii valitsemaan aina parhaan, juuri kasvuvaiheessa olevan ravinnon. Kesäravinto on myös helposti sulavaa ja siinä on runsaasti valkuaista, vitamiineja sekä kivennäis- ja hivenajneita. Näitä hyviä rehuja poromiehet korjaavat poroille myös talven varalle. Heinä, lehdekset ja korte ovat näistä tärkeimmät.
Loppukesällä ja syksyllä porot syövät mielelään sieniä. Sienissä on runsaasti valkuaista, sokeria, rasvaa ja vitamiineja. Vaadin ja hirvas tulevat kiimaan syksyllä. Tuolloin niillä on kelotut kovat luusarvet, ja niiden kunto on parhaimmillaan. Kiima eli rykimä alkaa normaalisti elokuun lopulla, ja suurin osa vaatimista tulee kantaviksi jo lokakuun loppuun mennessä, loput marraskuun puolella.
Syksyllä poromies käyttää hyväkseen porohirvaiden ja vaadinten muodostamia rykimäparttioita kootessaan poroja erotusaitauksiin. Vaadinhaaremiaan vartioivat valtahirvaat helpottavat suuresti poromiesten työtä. Kokoaminen tapahtuu tunturialueilla lumen aikana moottorikelkkaa käyttäen. Nykyään porotalouden käytössä on yli tuhat moottorikeikkaa. Metsäalueella porojen kokoaminen suoritetaan pääasiassa sulanmaan aikana jalkaisin ja lumikengillä tai suksilla liikkuen.
Erotusaidat ovat joko kiinteitä tai siirrettäviä. Porot kuljetetaan erotusaitoihin siulojen eli johdinaitojen avulla. Varsinaisen aidan osat ovat syöttöaita, kaarre, kirnu ja konttorit. Erotusaidassa porot erotellaan ja luetaan. Erottamisessa teurasporot otetaan erilleen eloporoista. Samoin erotetaan vieropaliskuntien porot ja viedään omille alueilleen. Erotustilaisuudessa eloporot eli siitokseen jätettävät porot luetaan, ja eräissä paliskunnissa loisiääkitään. Luettava poro otetaan kiinni, tunnistetaan ja ilmoitetaan lukumiehllie, joka merkitsee poron ja omistajan poroluetteloon. Lukumiehet viiltävät puukolla poron kylkikarvoihin näkyvän lukumerkin. Porojen lukeminen on lakimääräinen työ, jossa valantehneet luottamusmiehet toimivat johtajina. Viime vuosina eloporoja on ollut noin 215.000.
Erotuksissa osa vanhemmista hirvaista ja urakoista kuohitaan porohäriksi, hyviksi teurasporoik- si. Erotusaitojen yhteydessä olevat kenttäteurastamot poistuvat käytöstä. Ne korvataan EU-tasoisilla laitosyksiköillä, joita on rakennettu eri puolille kahdeksan ja kaksi on rakenteilla. Teurastusta valvovat teurastamon esimies sekä tarkastuseläinlääkäri, joka myös suorittaa lihantarkastuksen. Erotukset ja teurastukset päättyvät vuoden vaihteessa. Lihat kuljetetaan ostajaliikkeiden varastoihin ja sieltä edelleen vähittäiskauppoihin. Vuosittain teurastetaan 125-140.000 poroa, joista yli 70 % on vasoja. Porohärästä saadaan lihaa 50-60 kiloa ja vaatimesta 35-40 kiloa. Vasan teuraspaino on keskimäärin 20 kiloa.
Poronlihaa tuotetaan vuosittain 3,0-3,5 miljoonaa kiloa, arvoltaan noin 100 miljoonaa markkaa. Vuonna 1994 kokonaistilityshinta oli n. 26 mk/kg. Poromiesperheiden oma kulutus on noin 130 000 kiloa. Poronlihaa viedään vähän myös ulkomaille. Matkailijoille tarkoitettujen taljojen, sarvien ja kotona tehtyjen käsitöiden myynnillä on varsinkin Pohjois-Lapissa huomattava taloudellinen merkitys.
Hyvän kesä- ja syksyravinnon koostumus näkyy myös poronlihan koostumuksessa. Poronlihan lihassyyt ovat ohuet ja liha siten erittäin mureaa. Poronlihan rasvapitoisuus on alhainen monien muiden eläinten lihaan verrattuna. Lihasten ja lihassyiden välissä ei ole juuri rasvaa. Poro varastoi rasvoja selän päälle useita senttimetrejä paksuksi kerrokseksi eli pinnaksi. Näillä rasvavarastoilla poro selviää talven yli. Poron rasva sisältää erittäin runsaasti tyydyttymättömiä rasvahappoja. Näitä rasvahappoja on yleensä kasvisravinnossa. Myös monityydyttymättömiä rasvahappoja on rasvassa ja poron veressä runsaasti. Näitä vitamiinien kaltaisia rasvahappoja ihminen ei pysty valmistamaan elimistössään, joten niitä on saatava ravinnosta. Osa näistä rasvahapoista muuttuu elimistössämme verenkiertoa ja rasva-aineenvaih- duntaa edistäviksi aineiksi ns. prostagiandiineiksi.
Poroniihan vaikuaisainepitoisuus on myös korkea, ja se sisältää runsaasti vapaita aminohappoja. Erittäin runsaasti syksyisessä poronlihassa on vitamiineja, joista tärkeimpiä ovat monet B-ryhmän vitamiinit. Myös A-vitamiinia on paljon. C-vitamiinia on poronlihassa 4-5 kertaa enemmän kuin naudanlihassa. Vasan lihan vitamiinipitoisuudet ovat korkeammat kuin aikuisten porojen ja pitoisuudet ovat korkeimmillaan juuri syksyn teurastusaikana.
Poronlihassa on runsaasti kivennäis- ja hivenaineita, kuten typpeä, kaliumia, kalsiumia, magnesiumia, fosforia, rikkiä, piitä, mangaania, sinkkiä ja kuparia. Erittäin runsaasti poronlihassa ja myös veressä on rautaa. Poron veri sisältää runsaasti muitakin tärkeitä aineita, mm. lesitiiniä. Lesitiini ja C- vitamiini edistävät seleenin toimintaa elimistössämme. Seleeni on erittäin tärkeä hivenaine ja vaikutukseltaan hyvin samanlainen E-vitamiinin kanssa. Poronlihassa seleeniä on erittäin runsaasti, jopa 15 kertaa enemmän kuin naudanlihassa. Seleeni edistää sydämen toimintaa ja verenkiertoa. Se vähentää myös haitallisten rasvojen muodostumista ja estää kudosvaurioita. Seleeni on lisäksi tehokas raskasmetallien ja myrkyllisten aineiden haittavaikutusten estäjä. Seleeni estää todennäköisesti myös syövän syntyä.
Poron sisäelimet ovat arvokasta ravintoa. Maksan A-vitamiinipitoisuus on syksyllä moninkertainen naudan ja sian pitoisuuksiin verrattuna. Myös muita vitamiineja sekä eri kivennäis- ja hivenaineita on poron maksassa ja munuaisissa runsaasti. Poron kieli on maukasta herkkua.
Syystalven kiima-ajan jälkeen hirvas pudottaa sarvensa ja porot siirtyvät vähitellen talvilaitumille. Kesäiset vihreät ruohokasvit lakastuvat, ja poron ravinnossa lisääntyy jäkälän, varpujen ja muiden kuituisten kasvien osuus. Lumen peitettyä kasvillisuuden poro siirtyy käyttämään yhä enemmän luontaista talviravintoaan, jäkälää ja luppoa. Monin paikoin jäkälät muodostavat 30-60% poron talviravinnosta. Poro on ainoa suurikokoinen kasvissyöjä, joka pystyy tehokkaasti käyttämään hyväkseen jäkälää ja luppoa. Talvella poro kykenee ensisijaisesti tyydyttämään vain perusaineenvaihdunnan energiatarpeet, talviravinnolla se pysyy hengissä ja laihtuu. Poronjäkälien ja lupon valkuais- ja kivennäisainepitoisuudet ovat alhaiset, mutta niiden energiasisältö on runsaan hiilihydraattipitoisuuden vuoksi korkea. Talviravinnostaan poro saa nopeasti kylmissä oloissa tarvitsemaansa energiaa. Poron talviravitsemuksen ydinongelmana onkin pidettävä usein energiansaantia eikä niinkään ravinnon niukkaa valkuaisj a kivennäisainepitoisuutta.
Poronhoidon kannattavuus perustuu poron kykyyn hankkia myös suurin osa talvi-ravinnosta omatoimisesti. Poron ravinnon riittävyyden kannalta on avainasemassa jäkälän, lupon ja metsälauhan riittävyys ja saatavuus talvioloissa. 1980-luvun lopulla sai noin 60 % poroista talviravintonsa ensisijaisesti luonnonlaitumilta. Muonio-Savukoski-linjan pohjoispuolella luonnonlaitumet ovatkin porojen ainoa ravinnonlähde. Jäkälän merkitys on suurin poronhoitoalueen pohjoisosissa, jossa porot pystyvät kaivamaan sitä lumen alta normaali talvina kevääseen saakka. Etelä- ja keskiosissa porot siirtyvät tammi-maaliskuussa, kun kaivu vaikeutuu lumipeitteen kovetessa tai paksutessa, paljolti puilla kasvavan lupon käyttöön. Vanhojen kuusimetsien luppolaitumista eli 1970-luvun lopulla vielä noin viidennes poroista. Tarhoissa hoidettiin noin 15% poroista, ja lähes sama poromäärä eli hakkuutyömailla syömällä kaadettujen puiden luppoa. Talvella 1986-87 oli lisäruokinnassa noin 40% koko poronhoitoalueen eloporoista.
Poromiehen talvitöistä tärkeimpiä ovat paimentaminen ja porojen lisäruokinta. Tunturialueella pidetään paimentamisella porot koossa, tokassa, melkein ympäri vuoden. Paimentaminen suoritetaan moottorikelkan ja porokoiran avulla. Paimennuksella ohjaillaan porot vuodenajoit- tain sopiville laitumille ja estetään niitä vaeltamasta vieropaliskuntiin ja valtakunnan rajojen yli. Metsäaueella paimentamisella tarkoitetaan lähinnä porovahinkojen ehkäisemistä ja porojen vartiointia. Viljelysten suoja-aidat ovat paliskuntien rakentamia ja niillä pyritään suojelemaan viljelyksiä porojen aiheuttamilta vahingoilta.
Laidunten muuttuessa poroja joudutaan ravintotilanteen helpottamiseksi myös paikoin ruokkimaan. Viime vuosina on jouduttu turvautumaan talviruokintaan sekä viemään maastoon moottorikelkoilla lisä- ja hätärehua, lähinnä heinää. Porojen lisäruokinnassa on yhä ratkaisemattomia ongelmia sekä taloudelliseen kannattavuuteen liittyviä kysymyksiä.