Integrumin logo

Takaisin Artikkelit-sivulle

 

PANIIKKIHÄIRIÖ - tunteen, ajatuksen ja biologian risteyksessä?


Siitä alkaen, kun paniikkihäiriö 1980-luvulla tunnustettiin yhtenäiseksi häiriöksi, on ammattipiireissäkin keskusteltu vilkkaasti tämän "uuden häiriön" syistä ja hoidoista. Näkökulmat vaihtelevat kovasti eri tieteenalojen välillä. Poliklinikka Integrumissa Turussa on usean vuoden ajan kehitetty hoitomalleja, jotka pyrkivät varhaisessa vaiheessa auttamaan paniikista kärsivää pois haitallisesta ahdistuneisuuskierteestä ja ensihoidon jälkeen lisäämään potilaan itsehallintaa ja itsetiedostusta siten, että riski paniikin uusiutumiseen voidaan minimoida.

Paniikkihäiriö on diagnoosi, joka otettiin käyttöön tautiluokituksen uudistamisen yhteydessä vuonna 1987. Paniikkihäiriölle ovat tunnusomaisia yllättävät, äkilliset ja voimakkaat tuskakohtaukset, joihin aina liittyy monia ruumiillisia oireita, kuten hengenahdistusta, huimausta, pulssin tihentymistä, kontrollin menettämisen tai kuolemanpelkoa. Hyvin pian ensimmäisten kohtausten jälkeen potilaille kehittyy eräänlainen ennakoivan huolestuneisuuden ja ahdistumisen noidankehä. Tämä aiheuttaa voimakasta hämmennystä, epätietoisuutta ja pessimistisiä tulevaisuudenkuvia, jopa katastrofaalisia ajatuksia ja mielikuvia.

Ennen ensimmäistä kohtausta

Ensimmäinen kohtaus tallettuu hyvin muistiin. Hoitoa hakiessaan kohtauksen saanut ei yleensä löydä oireelleen mitään erityistä laukaisevaa syytä. Kuitenkin nykyään tiedetään, että noin 40 %:lle paniikkihäiriökierteeseen joutuneista ihmisistä on ennen ensimmäistä kohtausta sattunut joku selvästi tunne-elämää koskettava tapahtuma.

Paniikkihäiriön tutkimuksen ja hoidon yhteydessä löydetään muitakin altistavia tekijöitä, jotka voivat olla sekä biologisia että psykologisia. Taipumus reagoida painetilanteisiin äkillisillä paniikeilla on ainakin jossain määrin perinnöllistä. Se liittynee keskushermoston hälytys- ja valvejärjestelmän ja sitä tasapainottavan vastajärjestelmän perinnölliseen taipumukseen joutua epätasapainoon. Jos fysiologiaa verrattaisiin autoon, voisi sanoa, että joillakin ihmisillä on moottorin tehoon nähden liian vähätehoinen jäähdytin.

Paniikkihäiriöpotilas pystyy tutkimustilanteessa usein tunnistamaan stressitekijöitä, joille hän on altistunut ennen ensimmäisiä kohtauksia. Niitä voivat olla liiallinen työnteko, valvominen, kahvin ja/tai alkoholin liikakäyttö. Toisinaan ensimmäiset paniikkikohtaukset alkavat jonkin fyysisen sairauden yhteydessä. Mm. kilpirauhasen liikatoiminta ja tulehdussairaudet sekä monet neurologiset ja muut fyysiset sairaudet voivat aiheuttaa voimakkaita ahdistuneisuusoireita, jotka jäävät päälle fyysisen sairauden jo parannuttua. Myös lääkeaineet voivat olla provosoimassa ensimmäisiä kohtauksia.

Altistavat toimintatavat

Oppimisen psykologian teorioiden mukaan ensimmäisten kohtausten taustatekijöinä voidaan nähdä ajankohtaisten ristiriitojen, haitallisten lapsuuskokemusten ja traumojen lisäksi monia kognitiivisia ajattelumalleja ja ahdistusta synnyttäviä uskomuksia. Keskeisenä on pidetty opittua taipumusta tulkita ruumiillisia tuntemuksia uhkana tai hätäsignaalina eli ns. katastrofiajattelua. Esimerkiksi portaita noustessaan henkilö voi kiinnittää huomion hengästymiseensä ja ajatella: "Kauheata, sydämessäni on jotakin vikaa. Jos pyörryn tänne porraskäytävään kukaan ei löydä minua".

Toinen uskomuksiin liittyvä kognitiivinen vääristymä on pitkään jatkunut pakonomainen pyrkimys virheettömään, jopa täydelliseen, selviytymiseen kaikissa elämäntilanteissa. Omat sisäiset vaatimukset ovat olleet sekä tavoitteiltaan korkeita että ehdottomia. Paniikkialttiin toimintatapoihin on saattanut kuulua myös julkisivun säilyttäminen, kilpailullisuus, pärjäämisen ja onnistumisen pakko. Ihmissuhdetilanteissa puolensa pitäminen on saattanut olla vaikeaa - ahdistusherkkä ihminen on taipuvainen antamaan muille enemmän oikeuksia kuin itselleen. Paniikkioireilu onkin kilttien ja muille mukavien ihmisten vaiva.

Usein myös elämäntilanne ennen ensimmäisiä paniikkikohtauksia on ollut poikkeuksellisen vaativa. Esimerkiksi nuoren itsenäistyminen, kotoa poislähtö, parin valinta tai taloudelliset huolet voivat olla altistamassa ensimmäisille kohtauksille. Paniikkihäiriön hoidossa on tärkeätä tutkia näitä altistavia tekijöitä jo alkuvaiheessa, koska elämäntilanteen "saneeraaminen" saattaa olla usein myös ensimmäinen järkevä hoitotoimi. Mikäli ulkoista painetta ja liiallista vastuuta voidaan vähentää tai muuttaa joitakin elämäntottumuksia, saatetaan jo sen avulla osoittaa käytännössä, miten ahdistusta voi itsekin säädellä. Mikäli kohtuuttomat vaatimukset ja sisäiset pakot jatkuvat, saattaa olla riski, että esimerkiksi lääkehoito valjastetaan niiden palvelukseen.

Pysyvimmät hoitotulokset tuntuvat syntyvän tilanteissa, joissa tilanteen ja oireiden aiheuttama alkuvaiheen hämmennys saadaan nopeasti vähenemään. Jos oireita voidaan lievittää varhaisvaiheessa ja samaan aikaan kyseenalaistaa itseä koskevia kohtuuttomia vaatimuksia, selviytymisodotukset voivat nopeastikin kääntyä myönteisiksi, mikä edelleen vauhdittaa toipumista.

Viettiristiriita, keskushermoston toimintahäiriö vai pelkojen noidankehä?

Usein ensimmäisestä paniikkikohtauksesta muodostuu voimakkaita tunnelatauksia sisältävä trauma. Lisäksi paniikkikohtaus lukuisine oireineen nostaa yleistä vireystilaa ja lisää huolestuneita kognitioita pitkäksi aikaa. Epätietoisuus oireiden alkuperästä ja pelko uudesta kohtauksesta pahentavat tilannetta.

Oireiden luonteesta saattaakin potilaalle syntyä sekava mielikuva. Asiantuntijoilta saadut tulkinnatkin vaihtelevat laidasta laitaan ja lisäävät hämmennystä. Somaattisella puolella oireita saatetaan nimitellä esimerkiksi hyperventilaatioksi, sydänhermoviaksi, "ei mitään vikaa" -ilmiöksi, stressiksi, burn outiksi, herkiksi hermoiksi jne. Potilaan suoraan kysymykseen saatetaan kieltäytyä vastaamasta tai vastata vastakysymyksellä. Häiriötä voidaan nimittää "neuroositasoiseksi" tai antaa tulkinta sen liittymisestä perhetilanteeseen.

Julkisuudessakin on väitetty, että paniikkihäiriön taustalla aina olisi varhaisen elämänvaiheen traumoja, jolloin hoidoksi on suositeltu näiden traumojen läpikäymistä. Toista äärilaitaa edustaa näkemys, että häiriö olisi perinnöllinen, biologinen ja epilepsiaa muistuttava sisäsyntyinen keskushermostovamma, jonka hoidossa nimenomaan lääkehoito on aina oleellinen osa. Tällöin sivuutetaan oppimiseen ja ehdollistumiseenkin liittyvät tekijät.

Paniikki kehäilmiönä

Kohtausten toistuminen, niiden pelkääminen jo ennakolta johtaa panikoijan kierteeseen. Noidankehä ylläpitää itse itseänsä, ts. ihminen elää lähes jatkuvassa ahdistuneisuuden tilassa. Hän yrittää hallita tilannettaan omilla keinoillaan: välttämättä pelottavia tilanteita ja tukeutumalla läheisiin, turvautumalla ehkä alkoholiin tai rauhoittaviin lääkkeisiin. Hoitoon hakeutuessaan noin 70 % paniikkipotilaista on jossain määrin masentuneita, monilla on univaikeuksia ja voimakasta lihasjännitystä. Toistuvat pettymykset ja elämän kapeutuminen johtavat itsearvostuksen laskuun.

Jos ahdistuneisuus pitkittyy, itsehoitona potilas saattaa turvautua alkoholiin tai omalääkäri kirjoittaa tavanomaisia rauhoituslääkkeitä ensi hätään. Jokaisen alkoholi- tai lääkekrapulan yhteydessä potilas oppii, että ahdistuneisuus palaa hyvin voimakkaasti takaisin ja silti esim. lääke tuntuu ainoalta mahdollisuudelta ahdistuksen lievittämiseen.

Rauhoittavien lääkkeiden julkinen arvostelu nujertaa paniikkipotilaan kolhiintunutta itsetuntoa. Paniikkipotilas tulee lääkärin luo usein kovin aralla mielellä. Hän pelkää tulevansa tuomituksi ja uskoo lääkärinkin epäilevän, että koko vaiva johtuu lääkkeiden väärinkäytöstä. Alkoholisoituva paniikkipotilas vastaavasti oppii vuosien mittaan satoja kertoja, että ainoa asia mikä hänen tuskaansa helpottaa, vähitellen myös tuhoaa hänet.

Lääkehoidon psykologisten vaikutusten suhteen uudet depressiolääkkeet tuntuvat vanhoihin hoitoihin verrattuna ylivertaisilta. Alkuvaiheen ongelmien jälkeen kohtaukset vaimenevat ja saattavat loppua eikä lääkkeisiin synny fysiologista riippuvuutta. Lääke otetaan usein vain kerran päivässä, mikä vähentää kokemusta "pillerien varassa elämisestä". Koska uudet mielialalääkkeet näyttävät myös vähentävän pakkomielteistä murehtimista, tämä myönteinen kognitiivinen vaikutus vähentää myös tarpeettoman riippuvuuden pelkoja. Lääkkeen ajatteleminen käy siinä määrin tarpeettomaksi, että sen ottaminen voi joskus unohtua. Pitkän kohtauksettoman ajan jälkeen myös kohtausten pelko on käytännössä poissa, ja lääkityksen lopettaminen esimerkiksi 6-24 kuukauden kuluttua näyttää onnistuvan helposti. Pitkäkestoisen lääkehoidon jälkeen alttius katastrofitulkintoihin näyttää vähenevän, jolloin riski joutua ennen hoitoa koettuun kierteeseen vähenee.

Kohtauksen bio-psykologinen malli

Paniikkioireisto voidaan selittää elimistön hälytysjärjestelmän ylivilkkaana ja hallitsemattomana toimintana. Ihmisellä, kuten monilla eläimilläkin, on keskushermostossaan valmius paniikkiin eli hälytystilaan, joka on toiminnan kannalta erittäin tarpeellinen ulkoisen vaaran uhatessa. Viime kädessä paniikkikohtauksen useimmat somaattiset oireet ovat joko suoraan tai välillisesti adrenaliinin aiheuttamia.

Reagointi todellisessa vaaratilanteessa on niin eläimellä kuin ihmiselläkin toivottavaa. Eläimen havaintokyky kasvaa, silmäterät laajenevat, aivojen vireystila on huipussaan, lihakset tärisevät toimintavalmiuttaan ja sydän hakkaa voimakkaasti. Paniikkireagointi on ongelma silloin, kun se alkaa itseään ruokkimalla tuottaa toistuvia traumaattisia kokemuksia. Ulkoista uhkaa ei enää tarvita, vaan keskushermosto on usein tiedostamatta keskittynyt tarkkailemaan "uhkaavia" fyysisiä oireita.

Paniikkihäiriön hyvä hoito?

Paniikkihäiriön hoitoa voidaan tehostaa, jos siitä kärsivää voidaan auttaa ulos noidankehästään tarjoamalla hänelle ulostuloja mahdollisimman monesta kohdasta aiheuttamatta samalla tarpeetonta riippuvuutta tai suuria kustannuksia. Tiedon, tulkinnan, tunteiden taso, neurobiologiset ydinmekanismit ja autonomisen hermoston tuottama koko elimistön hälytystila vaativat kaikki oman huomionsa.

Mikäli hoito suuntautuu vain yhteen näistä tekijöistä, tuotetaan helposti monenlaisia riippuvuusongelmia olipa kysymyksessä lääkehoito tai psykoterapia. Hoito etenee pinnalta syvemmälle siten, että ensihoidossa autetaan paniikista kärsivää oikealla tiedolla muuttamaan niitä uskomuksia ja asennoitumisia, jotka ylläpitävät häiriön jatkumista. Vasta kun kiihtynyt paniikkivaihe on saatu riittävästi hallintaan, voidaan tutkia niitä syvemmillä usein esitietoisilla tasoilla olevia varhaisia traumaattisia kokemuksia perusturvallisuudessa ja kiintymyssuhteissa, jotka ovat ehkä vääristäneet ihmisen kuvaa itsestään, omasta arvostaan ja selviytyvyydestään.

Limbiseen järjestelmään ja aivorunkotasolle pyritään terapian lisäksi vaikuttamaan myös lääkkein. Nimenomaan serotoniinitoimintaa tukevilla masennuslääkkeillä voidaan pitkällä tähtäimellä vaikuttaa hälytysjärjestelmän aktiivisuuteen riippuvuutta aiheuttamatta. Joitakin paniikkioireita voidaan lieventää heikentämällä adrenaliinin vaikutusta kohde-elimiinsä esim. fyysisellä harjoittelulla tai beetasalpaajilla. Myös fysikaalisia hoitoja ja rentoutumisharjoituksia voidaan käyttää noidankehän katkaisemiseen.

Kaikkiin hoito-otteisiin pitäisi kuulua toisaalta avoimuus ja toisaalta ihmisen toiminnan ymmärtäminen kaikilla tasoilla. Oireiden hallinnan ja niiden määrittelyn tulisi kuulua hoitojen alkuvaiheeseen. Tämän jälkeen yhdessä potilaan kanssa on mahdollista suunnitella tarvittavan psykoterapian laatu ja tarve.

Nykyistä vuosikymmentämme on lääketieteen parissa kutsuttu "aivojen vuosikymmeneksi". Myös psykiatriassa ollaan lähestymässä yhteistä kieltä, jossa psykologia ja biologia kohtaavat toisensa. Nykyaikainen integroitu hoito, joka näkee ihmisen ajattelevana, tuntevana ja toimintaansa ohjaavana biologisena kokonaisuutena, näyttää tarjoavan mahdollisuuksia auttaa paniikkiin joutuvaa entistä nopeammin ulos elämää rajoittavasta ahdistuneisuudesta.

Teksti: Jussi Turtonen