HallenHävittäjäsivu
 

Yleistä Venäläisistä sotilaskoneista

Toisesta maailmansodasta lähtien itänaapurin käytäntö on ollut, että sotilaskoneet suunnitellaan tähän tehtävään erikoistuneisssa suunnittelutoimstoissa ja nimetään toimiston alkuperäisen pääsuunnittelijan nimen tai nimien lyhentein. Ehdottomasti kuuluisin suunnittelutoimisto on Mikoyan-Gurevich, josta ovat lähtöisin MiG -hävittäjät. Useimmat toimistot ovat keskittyneet tietyn tyyppisiin koneisiin ja niinpä nykyiset konetyypit voidaankin jaotella melko hyvin suunnittelutoimistojen mukaan. Seuraava lista ei ole täydellinen ja siitä puuttuu etenkin lopetettuja suunnittelutoimistoja. 
 
Lyhenne  Toimisto Konetyyppi
An Antonov Kuljetuskoneita
Be Beriev Lentoveneitä
Il Ilyushin Kuljetuskoneita
Ka Kamov Helikoptereita
Mi Mil Helikoptereita
MiG Mikoyan Hävittäjiä
Tu Tupolev Pommikoneita
Su Sukhoi Hävittäjiä, rynnäkkökoneita
Yak Yakovlev  Tukialuskoneita

Kielimuurin ja kylmän sodan aikana vallinneen tiukan salailun vuoksi itäkoneista on ollut vaikea saada varmaa tietoa. Jopa koneiden nimet pidettiin salassa. Kylmän sodan aikana Amerikkalaiset jopa lupasivat suuria summia rahaa lentäjille jotka loikkaavat ja tuovat matkatavarana Neuvostohävittäjän. Taktiikka on myös toiminut. Mm MiG-25 saatiin tutkittavaksi loikkarin lennettyä sellaisella Japaniin vuonna 1976.

Venäläisten koneiden nimeämiskäytäntö on osittain ollut varsin sekava, sillä valmistaja ja konetyypin käyttäjä saattavat nimetä koneen eri tavalla. Tästä syystä useimmissa lähteissä käytetään NATO:n venäläiskoneille antamia koodinimiä. Niin myös näillä sivuilla. Näissä NATO:n koodinimissä nimen ensimmäinen kirjain ilmaisee koneen käyttötarkoituksen. Esimerkiksi: Fencer = fighter, hävittäjä; Backfire = bomber, pommikone; Hokum = helicopter, helikopteri; Condor = cargo, kuljetuskone. Koneen versio merkitään nimen perään liitettävällä kirjaimella esim. "Flogger-B" 

Lisäsotkua nimeämiskäytäntöön aiheuttaa se, että joistakin konetyypeistä on esimerkiksi sekä hävittäjä-, että rynnäkköversio. Tällöin koneelle ei keksitä uutta nimeä, vaan versiota merkkaava kirjain muuttuu ja alkuperäistä käyttötarkoitusta kuvaava nimi jää voimaan. Lisäksi Venäläinen/Neuvostoliittolainen versiointi ei kaikissa tapauksissa ole loogista. Yleensä koneiden versio ilmaistaan Amerikkalaiskoneiden tapaan numeron perään liitettävällä kirjaimella, mutta joskus koneen numero muutetaan. Esimerkiksi MiG-29M esiintyy joissakin lähteissä nimellä MiG-33 ja perustyypin Su-27 variaatioista on käytetty ainakin numeroita Su-30, Su-33, Su-34 ja Su-35. Lisäksi jotkin koneet ovat tunnetumpia valmistajan tyyppinumerolla kuin käyttäjän, kuten Tu-95, jonka tyyppinumero ilmavoimissa on Tu-20. 

Venäjän ilmavoimat on jaettu viiteen pääryhmään. Ilmapuolustusilmavoimat (PVO tai V-PVO, Voyska Protivovozdushnoy Oborony) vastaa alueellisesta ilmapuolustuksesta. Maavoimien toimintaa tukevat taktiset ilmavoimat (V-VS, Voyenno-Vozdushnye Sily). Sotatoimialueiden komentajien alaisuudessa ovat omat rintamailmavoimat (FA, Frontovaja Aviatsija), joita käytetään hävittäjätorjuntaan, tiedusteluun ja lähitulitukeen. Kaukotoimintailmavoimat (DA, Dal'nyaya Aviatsiya) koostuvat pommikonekalustosta. Lentokuljetuksista puolestaan huolehtivat ilmakuljetusilmavoimat

Länsimaissa kuvattiin kylmän sodan aikana Neuvostoliittolaisen ja länsimaisen suunnittelufilosofian vastakkainasettelua lausahduksella "quantity vs. quality" eli "määrä vastaan laatu". Tämä ei kuitenkaan täysin pidä paikkaansa. Vaikka neuvostoliittolaisia koneita tehtiin suuria määriä ja ne pyrittiin pitämään yksinkertaisina ja helppoina huoltaa, niiden suunnittelussa ei ehdoin tahdoin uhrattu suorituskykyä halvempien valmistuskustannusten tms. saavuttamiseksi. Neuvostoliittolaiset suunnittelijat pyrkivät pitämään koneet suhteellisen pienikokoisina ja ketterinä, joten niillä oli yleensä hyvät kaartotaisteluominaisuudet. Erona länsimaihin käytännössä kaikki hävittäjät suunniteltiin myös siten, että ne pystyivät toimimaan myös huonoilta ja päällystämättömiltä kiitoradoilta. 

Yhdysvalloissa taas varauduttiin torjumaan neuvostoliiton ydinpommittajia ja tähän tarkoitukseen suunnitellut koneet olivat nopeita ja omasivat suuren toimintasäteen. Tämä taas johti kömpelöihin kaartotaisteluominaisuuksiin. Vasta Vietnamin sota muistutti, että ilmataistelussa ketteryys on varsin toivottava ominaisuus. Esimerkiksi F-4 Phantom II oli kuormattuna 5 kertaa niin painava kuin tavanomainen vastustajansa MiG-17. Phantomin pelastus oli sen suuri nopeus, mutta sodan alkuaikoina (operaatio Rolling Thunder) pudotussuhde 110 vanhempaa MiGiä 48 Phantomia vastaan (n. 2-1) oli yhdysvaltalaisille epämiellyttävä yllätys. Tilanne tosin korjaantui lisäämällä Phantomiin tykki ja lentäjien ilmataistelukoulutuksella (mm. Top Gun). Sodan loppupuolella (operaatio Linebacker) pudotussuhde oli 14-1. 

Nykyaikaisissa lentokoneissa elektroniikka on tärkeässä osassa ja sillä saralla länsimailla on aina ollut selkeä etumatka. Tämä on mahdollistanut tietokoneavusteisen ohjauksen, paremman tiedon 'pakkauksen' ja lentäjän riittävän informaationsaannin. Myös valmistus ja materiaalitekniikassa länsimaissa ollaan oltu hieman venäläisiä edellä. Jostakin syystä Neuvostoliittolaiset/Venäläiset suunnittelijat ovat myös olleet mieltyneempiä pneumatiikkaan kun taas lännessä on käytetty enemmän hydrauliikkaa. 

Kautta aikojen kalliimmat ja monimutkaisemmat länsikoneet eivät kuitenkaan laadullisesti ole olleet niin paljon parempia kuin länsimaissa olisi haluttu uskoa. Itä- ja länsikoneen keskinäisen ilmataistelun ratkaisussa tärkeimmässä osassa on siis ohjaamossa istuva lentäjä. 


[Takaisin Venäläisiin Sotilaskoneisiin] [Takaisin Hallen Hävittäjäsivulle]