Hallen Hävittäjäsivu


Aseet ja Varusteet

Tutka
Häirintälaitteet
Konekiväärit ja tykit
Ohjukset
Pommit
Heittoistuin

Tutka

Yksi nykyaikaisen hävittäjän tärkeimpiä varusteita on tutka. Sen avulla voidaan löytää viholliskoneet, ohjata ohjuksia maaliin ja tutkan tyypistä riippuen tehdä monia muitakin asioita. Ideaalinen tutka on pieni ja kevyt, mutta sillä on pitkä kantama, suuri havaitsemiskulma, hyvä resoluutio ja pieni minimietäisyys. Kuten niin usein tekniikan saralla, myös tässä yhden ominaisuuden parantaminen johtaa yleensä toisen huononemiseen. Tässäkin asiassa on siis löydettävä sopiva kompromissi. 

Tärkeä tekijä suuren tutkakantaman aikaansaamiseksi on suuri lähetysteho. Vain hyvin pieni osa tutkan lähettämästä energiasta heijastuu etsittävästä kohteesta ja mitä kauempana kohde on, sitä vähemmän siihen osuu säteilyä. Tutkavastaanottimen on havaittava pieni takaisinheijastuva säteily kohinan seasta. Tämä edellyttää, että signaali/kohina -suhde on yli 1. Toisin sanoen heijastuvan säteilyn voimakkuuden pitää ylittää muiden säteilylähteiden yhteenlaskettu samalle taajuudelle osuva säteilyenergia. Kohinan lähteitä ovat muut tutkat, muut tutkaheijastukset (esim maasta), häirintälaitteet jne. Mitä suurempi on kohteeseen osuvan säteilyenergian määrä, sitä voimakkaampi on havaittavissa oleva tutkaheijastus. Jonkin verran kohinaa syntyy myös kaikissa itse tutkalaitteiston analogisissa komponeneteissa. 

Joissakin tilanteissa tutkan käyttö on haitallisempaa kuin siitä saatavat hyödyt. Tutkan käyttöä voi verrata taskulampun käyttöön pimeässä. Lampun valossa näkee esineet, joista valo heijastuu, mutta taskulampun valo voidaan havaita huomattavasti kauempaa. Näin ollen tutkaa käyttävä lentokone paljastaa viholliskoneelle olemassaolonsa huomattavasti ennemmin kuin se itse havaitsee kohteen (edellyttäen että vihollisella on tutkasäteilyn havaitsevat laitteet, RWR - radar warning receiver). Tutka voidaan kytkeä pois päältä jos viholliskoneet havaitaan jollakin muulla tavalla ja tiedot välitetään koneille. Esimerkiksi tutkavalvontakoneen suuri ja tehokas tutka havaitsee viholliskoneet niin kaukaa, ettei hävittäjän oman tutkan käytöstä ole hyötyä. Jos lentokone on omien joukkojen hallinnassa olevan alueen yläpuolella, ilmatilaa voidaan valvoa myös maatutkien avulla ja hävittäjä voidaan ohjata vihollisen läheisyyteen ilman oman tutkan käyttöä. 

Lentokoneissa käytettävät tutkat voidaan jakaa karkeasti kolmeen perustyyppiin: pulssityyppisiin, jatkuva-aaltoisiin ja pulssi-Doppler -tutkiin. 

Pulssitutka lähettää lyhyen purskeen sähkömagneettista energiaa ja vastaanottaa sitten sen heijastuksia. Ajasta, joka kuluu pulssin lähettämisestä kaiun vastaanottamiseen, voidaan laskea kohteen etäisyys. Jos pulssi lähetetään hyvin kapeana keilana, voidaan myös kohteen suunta saada selville. Kapea keila voidaan aikaansaada joko mekaanisesti parabolisella antennilla, tai elektronisesti, vaihestetulla matriisiantennilla. Käyttämällä hyvin lyhyitä pulsseja voidaan havaita useita kohteita, sillä lyhyen pulssin kaiku lähellä olevasta kohteesta vastaanotetaan kokonaisuudessaan ennen kuin kaukaisesta kohteesta heijastunut pulssi on palannut. Lyhyiden pulssien käyttö kuitenkin vähentää lähetetyn energian kokonaismäärää tietyssä ajassa, joten tutkasta ei saada irti parasta mahdollista kantomatkaa. 

Jatkuva-aaltoinen tutka lähettää nimensä mukaisesti säteilyenergiaa koko ajan. Suurin haitta jatkuvasta lähetyksestä on se, ettei samaa antennia voida käyttää sekä lähetykseen että vastaanottoon. 'Valaistaessa' kaukaisia kohteita tutkasäde muutetaan kapeaksi kiilaksi, kun taas lyhyellä etäisyydellä säteily voidaan ohjata koko tutkan 'näköalueelle' kaikkien läheisyydessä olevien kohteiden havaitsemiseksi. 

Jatkuva-aaltoinen tutka voi mitata kohteen lähestymis- tai etääntymisnopeuden Doppler-periaatteen mukaan. Dopplerin ilmiöllä tarkoitetaan liikkuvasta kohteesta heijastuvan säteilyn taajuuden muuttumista. "Tullessansa juna kihisee ja mennessänsä kohisee" -sanonnassa puhutaan samasta asiasta. Junan lähettämä ääni on koko ajan saman taajuista, mutta sen lähestyessä kuulijaa äänen taajuus radan varressa seisovalle kuulijalle kuulostaa korkeammalta kuin oikea taajuus. Vastaavasti junan kulkiessa kuuntelijasta poispäin, ääni kuulostaa oikeaa taajuutta matalammalta. Dopplertutka käyttää samaa periaatetta hyväkseen. Se lähettää tietyn taajuista säteilyä ja mitä korkeampi- tai matalampitaajuista heijastunut säteily on, sitä nopeammin kohde lähestyy tai etääntyy. 

Koska jatkuvasti lähettävä tutka ei voi käyttää pulssin heijastumiseen kuluvaa aikaa etäisyyden laskemiseen, käytetään yleensä taajuusmodulaatiota. Tutkan lähetystaajuutta muutellaan koko ajan ylös alas, jolloin myös heijastuneen signaalin taajuus vaihtelee samassa tahdissa. Tutkasäteiltä matkaan kuluneen ajan vuoksi heijastuneen signaalin taajuusvaihtelu on kuitenkin jonkin verran myöhässä lähetettyyn signaaliin verrattuna. Mitä kauempana seurattava kohde on, sitä suurempi vaihesiirto. 

Pulssi-Doppler -tutka yhdistää osittain pulssi- ja jatkuva-aaltoisen tutkan hyvät puolet käyttämällä samaa antennia lähetykseen ja vastaanottoon hyödyntäen samalla Doppler-ilmiötä. Ne lähettävät peräkkäin useita pulsseja, jotka ovat ilmassa samanaikaisesti, mutta ne 'kuuntelevat' myös paluusignaalien taajuutta. Etäisyyden mittaamiseen voidaan käyttää sekä pulssin paluuaikaa, että taajuusmodulointia. Pulssitutkan huono puoli on etenkin alaspäin katsottaessa lukuisat maasta heijastuvat paluusignaalit (ground clutter). Näitä paluusignaaleita tulee sekä tutkan pääkeilasta, että heikompitehoisista sivukeiloista. Maasta heijastuvat tutkakaiut indikoivat koneen omaa nopeutta, joten ne voidaan eliminoida elektronisesti. Tällöin kuitenkin saatetaan poistaa myös samaan suuntaan, samalla nopeudella kuin oma kone lentävän kohteen tutkakaiut. 

Häirintälaitteet

Omaan lentokoneeseen kohdistettuja asejärjestelmiä pyritään kaikin keinoin häiritsemään osumien välttämiseksi. Tunnetuimmat ja yksinkertaisimmat häirintäjärjestelmät ovat soihdut (flare) ja silppu (chaff). 

Lentokoneesta pudotettavat soihdut lähettävät voimakasta lämpösäteilyä, jolla pyritään hämäämään konetta kohti ammuttujen lämpöhakuisten ohjusten hakupäätä. Ohjus saattaa hukata kuumaan suihkuputkeen ottamansa lukituksen. Soihtu ei kuitenkaan aina yksin riitä. 'Älykäs' ohjus voi valita kahdesta kohteesta sen, jonka lentorata muistuttaa enemmän lentokoneen lentorataa. Takaa kohti lentokonetta ammuttu ohjus saattaa lukittua hetkeksi soihtuun, mutta koska ohjuksen sytytin ei soihdun saavuttessaan tomintaperiaatteestaan riippuen välttämättä laukea, saattaa ohjus lukittua uudelleen alkuperäiseen kohteeseensa. 

Tutkaohjautuvia ohjuksia voidaan hämätä pudottamalla syötiksi alumiinisilppua, tai muuta ainetta, joka antaa voimakkaan tutkaheijastuksen. Kuten soihduilla, ohjuksen sytytin ei välttämättä laukaise taistelukärkeä kohdatessaan silppupilven. Soihtuja ja silppua pudotettaessa pitää siis yleensä turvautua myös nopeisiin suunnanmuutoksiin ohjuksen hämäämiseksi. Silppua voidaan useimmiten käyttää myös tykein tai konekiväärein hyökkäävää vihollista vastaan. Koska nykyaikaisen lentokoneen tykkitähtäimet yleensä laskevat jatkuvasti tarvittavaa ennakkoa kohteen tutkaheijastusten perusteella, voidaan niiden toimintaa sotkea silpun avulla. 

Takaa lähestyvä kone saattaa myös joutua muuttamaan suuntaansa välttyäkseen törmäämästä soihtuun tai silppupilveen. Suihkukoneen moottorit ovat melko herkkiä sammumaan tai rikkoutumaan mikäli niiden ilmanottoon joutuu vieraita esineitä. 

Etenkin tutkaohjautuvia ilmatorjuntaohjuksia pyritään torjumaan elektronisin häirintälaittein. Tutkan lukittuminen koneeseen pyritään estämään valitsemalla lentoreitti, joka kiertää ilmatorjuntatutkat mahdollisimman kaukaa ja lähettämällä häirintäsignaalia. Yksinkertaisin elektronisen häirinnän muoto on 'tukkia' tutkan taajuus lähettämällä voimakasta kohinaa. Tällöin kohina peittää alleen tutkakaiut. Koska maatutkat ovat yleensä teholtaan huomattavasti häirintälaitteita voimakkaampia, jouduttaessa liian lähelle tutkaa, se kykenee 'polttamaan häirinnän läpi' (burn-through) ja lukittumaan kohteeseen. 

Pelkkä kohina ei myöskään tehoa tutkaan, joka vaihtaa taajuuttaan jatkuvasti. Uudenaikaiset häirintälaitteet toimivatkin huomattavasti monimutkaisemmin seuraamalla tutkan lähettämiä säteitä ja lähettämällä sopivia 'valekaikuja'. Tämä on kuitenkin oma korkeampaa matematiikkaa sisältävä taiteenlajinsa, jota en aio tässä käydä läpi (pääasiassa sen vuoksi että en viitsi itsekään aihetta sen enempää opiskella). 

Harvinaisempia konsepteja ovat mm. infrapunaohjusten 'sokaiseminen' laserilla ja hinattavan maalin kiskominen. Suuren tutkapinta-alan omaava ja voimakasta lämpösäteilyä lähettävää hinattavaa maalia voitaisiin käyttää etenkin suurien, hitaiden ja kömpelöiden koneiden suojana. Hinattava maali lienee vielä prototyyppiasteella, mutta lasersokaisua on käytetty ainakin helikoptereissa. 

Konekiväärit ja tykit

Lentokoneiden aseistaminen ensimmäisen maailmansodan aikana tapahtui nopeana kehityksenä kokemuksen opettamana. Mukana kannetuista käsiaseista päädyttiin melko pian muutaman välivaiheen myötä kahteen kiinteästi asennettuun konekivääriin, jotka tyypillisesti ampuivat synkronoituna pyörivien potkurinlapojen välistä. 

Kun toisessa maailmansodassa lentokoneet alettiin rakentaa suurelta osin metallista, vaadittiin suurempaa tulivoimaa. Lisäksi kasvaneet moottoritehot mahdollistivat järeämmän aseistuksen kantamisen. Toisen maailmansodan hävittäjissä oli jopa 8 kpl .50 -kaliiberisia konekivääreitä. Jos hävittäjän tarkoituksena oli suurten pommikoneiden tuhoaminen, saatettiin käyttää myös järeämpiä tykkejä. 

Kun ohjukset alkoivat kehittyä, 'piipullisten' aseiden merkitys alkoi pienentyä. Esimerkiksi Amerikkalaisen F-4:n ensimmäisessä versiossa ei ollut kiinteästi asennettua tykkiä, mutta taistelukokemukset Vietnamin sodassa osoittivat pian, että tykin pois jättäminen oli virhe. Tykkiä tarvitaan yhä tiukassa kaartotaistelussa, jossa liikutaan ohjusten minimietäisyyksillä ja viholliskoneen suuntima muuttuu liian nopeasti ohjuksen hakupäätä ajatellen. Tällaisessa tilanteessa voidaan ampua tykillä sarja nopeasti editse vilahtavaa viholliskonetta kohti. Vietnamin sodassa kolmasosa amerikkalaiskoneiden tekemistä pudotuksista tehtiin tykein, vaikka niitä ei kaikista käytetyistä konetyypeistä löytynytkään. 

Nykyisin hävittäjissä on yleensä vain yksi tykki. Uusissa amerikkalaisessia koneissa kyseessä on lähes poikkeuksetta 20 mm M61 Vulcan, joka on tyypillinen esimerkki nykyaikaisesta lentokoneen aseesta. Vaikka aseita on vain yksi, sen tuhovoima on moninkertaisesti suurempi kuin toisen maailmansodan hävittäjän kaikkien aseiden yhteenlaskettu teho. Moniputkisen gatling-tykin tulinopeus on suuri (6000 laukausta minuutissa) ja sen ammusten lähtönopeus on korkeampi kuin perinteisessä .50 kaliiberisessa konekiväärissä. Ammukset ovat konekivääriin verrattuna n. 13 kertaa painavampia, joten niiden liike-energia on suuri. Kun tähän lisätään vielä räjähtävien ammusten teho, voidaan sanoa, että yhden Vulcanin tuhovoima ylittää kaksinkertaisesti toisen maailmansodan hävittäjän kaikkien aseiden tehon. 

Gatling-tykillä on monia hyviä puolia. Koska putkia on useita, niiden kuumeneminen ja kuluminen on vähäisempää. Koska tykin lataamiseen ei käytetä ammusten rekyyliä, vaan esimerkiksi sähkömoottoria tai hydraulista tai pneumaattista painetta, ei suutariammus jumita asetta. Gatling -tykilläkin voidaan suuren tulinopeuden ansiosta käyttää ns. 'haulikkovaikutusta'. Tällä tarkoitetaan sitä, että aseet voidaan suunnata hieman eri suuntiin osumista helpottamaan. Amerikkalaisessa Vulcanissa tämä toteutetaan putkien välissä olevalla kärkikappaleella, joka suuntaa putket hieman erilleen. Kärkikappaleita voidaan vaihtaa tarpeen mukaan, mutta useimmiten käytetään kappaletta joka suuntaa putket siten, että hajonta kilometrin ampumamatkalla on noin 3-4 m. Toisen maailmansodan hävittäjien useiden aseiden tuli keskitettiin kuitenkin yleensä yhteen pisteeseen tehon maksimoimiseksi. Kokeneemmilla lentäjillä tuo piste oli tavallisesti huomattavasti lähempänä omaa konetta kuin noviiseilla. 

Nopeat nykykoneet ovat tehneet tykillä kohteeseen osumisen vaikeaksi. Ennakkoa tarvitaan paljon  ja osumia saa yleensä vain lähietäisyydeltä. Ammuksen lentorataan vaikuttavat hyvin monet tekijät, kuten lentokoneen nopeus, korkeus, lentotila jne. Uudet elektroniset tähtäimet osaavat kuitenkin kompensoida näitä tekijöitä ja laskevat tutkan antamien tietojen perusteella oikeaa ennakkoa, mutta käytännössä osuminen on mahdollista vain lähietäisyydeltä. Mikään ei kuitenkaan estä yrittämästä onnekasta osumaa ja edes summittaisesti kohti viuhuvilla ammuksilla on kuitenkin taipumus häiritä lentäjän keskittymistä. 

Ohjukset 

Erityyppiset ohjukset ovat elektroniikan kehityksen myötä muodostuneet useimmissa tehtävissä lentokoneiden pääaseeksi. Niitä voidaan laukaista käytännössä kaikentyyppisiä kohteita vastaan. Raketteja käytettiin jo toisessa maailmansodassa, mutta varsinaiset ohjukset (lennon aikana suuntaansa muuttavat) jäivät prototyyppiasteelle. 

Tavanomainen ohjus rakentuu muutamasta perusosasta. Yleensä etenkin ilmataisteluohjuksen kärjessä on hakupää sekä ohjauselektroniikka, joiden takana on taistelukärki. Taistelukärjen takana, suunnilleen ohjuksen keskellä on ohjausosa ja aerodynaamisesti ohjattavissa ohjuksissa yleensä canardsiivet. Canardeja käyttäen ohjuksesta saadaan ketterä, mikä on etenkin ilmataisteluohjukselle tärkeä ominaisuus. 

Ohjainpintoja voidaan liikutella sähkömoottorein, hydraulisesti, tai pneumaattisesti. Paineilmaa saadaan kohtuullisen kevyellä laitteistolla joko pienestä kompressorista tai paineilmapullosta, mutta pneumaattinen ohjaus on melko hidas. Sähköinen ohjaus on kohtuullisen nopea, mutta jos ohjausvoimaa tarvitaan paljon, käyvät tarvittavat moottorit pneumaattista vaihtoehtoa painavammaksi. Hydraulinen ohjaus on nopea ja antaa paljon voimaa, mutta tarvittava laitteisto on melko painava. 

Ohjauksen ei tarvitse toimia siivekkeillä, vaan kääntyminen voidaan hoitaa myös moottorin pakovirtausta suuntaamalla. Tällä ohjaustavalla ohjuksesta saadaan hyvin ketterä, mutta ohjaus on hyvin epästabiili ja vaatii erittäin nopean ja monimutkaisen ohjausjärjestelmän. Lisäksi ohjauskyky katoaa kun moottori on palanut loppuun. Monet ohjukset kiihdyttävät moottorin avulla suureen nopeuteen ja liitävät sitten loppumatkan kohteeseen. Näin ohjuksesta saadaan kantomatkaansa nähden pienikokoinen ja kevyt. 

Lyhyen kantaman ohjuksissa työntövoiman lähteenä on yleensä rakettimoottori, joka on yksinkertainen, teho/paino -suhteeltaan erinomainen ja mahdollistaa hyvin suuret nopeudet. Keskinkertaisen kantomatkan omaavissa ohjuksissa käytetään joskus kaksivaiheista moottoria, jonka ensimmäinen vaihe kiihdyttää ohjuksen nopeasti matkanopeuteen ja toinen, kauemmin palava vaihe säilyttää tämän nopeuden. Joissakin pitkän kantaman ohjuksissa, kuten risteilyohjuksissa ja pitkän kantaman ilmatorjuntaohjuksissa, moottorina käytetään suihkumoottoria tai patoputkimoottoria. 

Ohjukset voidaan jakaa maaliinhakeutumistekniikan mukaan neljään päätyyppiin. 

Ennalta määriteltyä lentorataa (preset) voidaan käyttää esimerkiksi ilmasta kiinteään, liikkumattomaan kohteeseen laukaistavissa ohjuksissa. Tällaiset ohjukset seuraavat reittiään esimerkiksi inertiasuunnistusta, maastontunnistusta tai GPS-paikannusta hyväksikäyttäen. Esimerkiksi risteilyohjukset ovat tätä tyyppiä. Ne voidaan pudottaa lentokoneesta ilmatorjunnan ulottumattomissa ja ne seuraavat ennalta määrättyä reittiään kohteeseen. Lentoreitin ei tarvitse olla suora, vaan se voi mutkitella väistelläkseen ilmatorjunta-asemia tai peitelläkseen lopullista kohdetta ennakkovaroituksen eväämiseksi. Taistelukärkenä voidaan käyttää yhtä suurta räjähdettä, tai ohjuksesta voidaan kylvää suuria määriä pieniä tytärammuksia esimerkiksi kiitoradan tuhoamiseksi tai miinoittamiseksi. 

Komento-ohjaus (command guidance) toimii kuten tavallinen kauko-ohjaus, tosin ohjauskäskyt lähetetään nykyisin yleensä automaattisesti eikä käsin. Ohjuksen laukaisija seuraa ohjuksen lennon aikana sekä kohteen että ohjuksen itsensä paikkaa. Tämä seuranta voidaan toteuttaa tutkalla, optisesti tai vaikka TV-kameralla. Ohjauskäskyt voidaan välittää ohjukselle radioteitse tai ohjuksen perässään vetämää kaapelia pitkin. 

Komento-ohjausta ei yleensä käytetä ilmataisteluohjuksissa, mutta ilmasta maahan laukaistavissa ohjuksissa, kuten panssarintorjuntaohjuksissa se on melko yleinen. Myös monet ilmatorjuntaohjusjärjestelmät käyttävät tätä ohjaustapaa. Tällaisissa järjestelmissä on yleensä kaksi tutkaa, joista toinen seuraa kohdetta ja toinen ohjusta ja laukaisuasema voi laskea optimaalisen lentoradan kohteeseen osumiseksi. 

Yksinkertaisemmissa järjestelmissä, kuten PST-ohjuksissa ohjuksen kärjessä voi olla televisiokamera, jonka kuva välitetään laukaisuasemaan ja ampuja vain ohjaa ohjuksen kohteeseen kuin kamikaze-lentäjä. Useimmiten ohjus kuienkin lentää kohteeseen melko suoraa lentorataa pitkin. Panssarintorjuntaohjuksen ei tarvitse 'ottaa ennakkoa', sillä sen nopeus panssariin verrattuna on hyvin suuri. Ampuja pitää tähtäinlaitteen ristikon kohteen päällä ja laukaisulaite ohjaa ohjusta tätä tähtäyslinjaa pitkin. Jotta laukaisulaite tietäisi ohjuksen paikan, sen perässä voi olla esimerkiksi tietyllä valon aallonpituudella säteilevä lamppu, jonka laukaisulaite tunnistaa. 

Ohjauskaapelia käyttäviä panssarintorjuntaohjuksia ei yleensä lyhyen kantaman ja lentokoneen nopeuden vuoksi voida käyttää kiinteäsiipisissä koneissa, mutta helikoptereissa kylläkin. Maailman ensimmäinen ilmataisteluohjus, toisen maailmansodan aikainen saksalainen X-4 toimi komento-ohjauksella, mutta ohjusta ei koskaan käytetty taistelutoimissa. 

Sädettä seuraava (beam rider) ohjus pyrkii seuraamaan laukaisijan lähettämää ohjaussädettä. Säde voidaan kohdistaa joko suoraan kohteeseen, tai sen liikkeitä ennakoivasti. Ohjaussäde voi olla tutka-, lasersäde tai radiotaajuinen säde. Tämäntyyppisessä järjestelmässä ohjukselle ei välitetä varsinaisia ohjauskäskyjä, vaan se seuraa ohjaussädettä itse. Sädettä seuraavan ohjuksen ohjauslanka ei voi katketa, eikä ohjauskäskyjä välittävää radiolinkkiä voi häiritä. Sensijaan ohjuksen omaa hakupäätä voidaan häiritä. Koska radioteitse lähetettävät ohjauskäskyt tai ohjaussäde tulevat yleensä ohjuksen takasektorista, häirintä on vaikeaa, sillä ohjuksessa signaaleja vastaanottava antenni voi olla voimakkaasti suuntaava, eikä näin ollen välitä kohteen suunnasta tulevasta säteilystä. 

Maaliinhakeutuvat ohjukset ovat tyypillisimpiä ilmataisteluohjuksia. Ne voidaan jakaa edelleen kolmeen alityyppiin: 

Passiivinen ohjus suuntautuu kohti maalista säteilevä energiaa. Ilmataisteluohjuksissa tämä on tyypillisimmin kuumasta moottorin suihkuputkesta tai pakovirtauksesta säteilevä lämpö eli infrapunasäteily. Tällaiseen ohjukseen viitataan siis silloin, kun puhutaan lämpöhakuisesta, (heat-seeking) tai infrapunaohjuksesta (IR-missile). Infrapunaohjus on yleensä kantomatkaltaan melko lyhyt, sillä infrapunasäteilyn lähteitä on paljon ja näin ollen signaali/kohina -suhde heikkenee nopeasti etäisyyden kasvaessa. Voimakkain häiriösäteilylähde on aurinko, mutta auringon säteily myös heijastuu pilvistä, vedestä jne. sekä lämmittää sopivia kohteita maassa hyvinkin lämpimiksi. 

Ohjus voi kuitenkin hakeutua myös esimerkiksi tutka- tai radiosäteilyä kohti. Tätä tekniikkaa ei yleensä käytetä ilmataisteluohjuksissa, koska tällaiset säteilylähteet voidaan tarvittaessa kytkeä pois päältä. Maassa sijaitsevia tutka- ja radioasemia vastaan tällaiset ohjukset ovat kuitenkin varsin tehokkaita, koska ohjus voi 'muistaa' tällaisen liikkumattoman kohteen paikan, vaikka lähetin sammutettaisiinkin. 

Puoliaktiivinen (semi-active) ohjus suuntaa kohti kohteesta heijastuvaa energiaa, joka lähetetään laukaisualustasta tai erillisestä tulenjohtopaikasta. Heijastuva säteily on yleensä tutka-, tai lasersäteilyä. Puoliaktiivisen ohjuksen heikko puoli ilmataisteluohjuksena on se, ettei laukaiseva lentokone voi katkaista tutkalukitusta kesken ohjuksen lennon. Jos laukaiseva lentokone joutuu esimerkiksi väistelemään vihollisen tulta, itse laukaistu ohjus menee yleensä ohitse. 

Aktiivinen ohjus on nykyisin tyypillisin tutkahakuinen ilmataisteluohjustyyppi. Aktiivisessa ohjuksessa on oma tutka, jonka avulla se hakeutuu maaliinsa. Tällainen ohjus on tietenkin hyvin monimutkainen ja kallis. 

Kaikkia eri ohjaustyyppejä voidaan yhdistellä. Esimerkiksi merimaaliohjus voidaan laukaista ennalta määrättyä lentorataa tietylle alueelle, jonka jälkeen se hakeutuu oman tutkansa avulla lähimpään/suurimpaan tms. kohteeseen. 

Etenkin nopeaan kohteeseen, kuten lentokoneeseen, suunnatun ohjuksen lentoradan optimointi parhaan mahdollisen kantomatkan ja osumatodennäköisyyden saavuttamiseksi vaatii hyvän hakupään lisäksi 'älykästä' ohjauselektroniikkaa. Ohjus voi liikkuvaa maalia tavoitellessaan käyttää periaatteessa neljää tapaa. 

Pure pursuit -tekniikkaa käytetään yleensä passiivisesti hakeutuvissa ohjuksissa. Tällainen ohjus lentää aina suoraan kohti maaliaan, ja sivulta liikkuvaan kohteeseen laukaistu ohjus osuu kohteeseen takasektorista. 

Lag pursuit -ohjus suuntaa hieman kohteen jälkeen, kunnes se saavuttaa maalinsa lähes suoraan takaa. Tällaisen ohjuksen lentorata ei vaadi kovin tiukkoja kaartoja, mutta lentomatka kasvaa tarpeettoman pitkäksi, eikä tapaa siksi yleensä käytetä.

Lead pursuit -ohjus suuntaa hieman kohteen etupuolelle siten, että maali näyttää pysyttelevän koko ajan tietyssä kulmassa ohjuksen lentosuuntaan nähden. Näin saavutetaan melko lyhyt ja tehokas lentorata.

Lead collision on ehdottomasti nopein ja tehokkain tapa maaliin osumiseksi. Teoriassa se tarkoittaisi luotisuoraa lentorataa juuri sopivalla ennakolla laukaisualustasta maaliin. Käytännössä tähän ei kuitenkaan yleensä voi päästä. Ohjuksen lentorata mutkittelee, koska kaikkien tekijöiden ennakointi on mahdotonta. Kohde voi muuttaa suuntaansa ja noupeuttaan ja ohjus ensin kiihdyttää ja mahdollisen moottorin loppuunpalamisen jälkeen taas hidastaa. 

Mitä suurempi kantomatka ohjuksella on, sitä suuremmaksi se kasvaa kooltaan. Allaolevassa taulukossa on muutamia yleisiä ilmataisteluohjustyyppejä. Hakutapalyhenteet tarkoittavat: IR = passiivinen infrapuna, AR = aktiivinen tutkaohjaus, SAR = puoliaktiivinen tutkaohjaus. 
 
Tyyppi (m) pituus (m) paino (kg) kantom. (km) nopeus (Mach) hakutapa taistelu-
kärki (kg)
USA
AIM-7M 
Sparrow
3,66 230 100 2,5 SAR 39
AIM-9M
Sidewinder
2,87 87 8 2,5 IR 10
AIM-54C 
Phoenix
4,30 463 200 4,0 AR 60
AIM-120A 
AMRAAM
3,65 157 75 4,0 AR 22
Ranska
MICA AR 3,10 110 60 ? AR ?
MICA IR 3,10 110 60 ? IR ?
Venäjä
K-13A/R-13S 
AA-2 Atoll
2,84 75 8 2,5 IR 11
R-23R 
AA-7 Apex
4,46 244 27 3,4 SAR 35
R-23T 
AA-7 Apex
4,16 217 27 3,4 IR 35
R-77 RVV-AE 
AA-12
3,60 175 90 3,0 AR 18

Pommit

Pommeja alettiin pudottaa lentokoneista jo ensimmäisessä maailmasodassa, vaikka tuolloin koneet olivat vielä niin heikkotehoisia, että niiden kantama pommikuorma oli varsin rajallinen. Jo alusta saakka lentokoneet jakautuivat melko selvästi pommikoneisiin ja hävittäjiin siitä yksinkertaisesta syystä, että raskas pommikuorma tekee lentokoneesta kömpelön ja estää näin tehokkaan ilmataistelutoiminnan. 

Nykyisin useimmat hävittäjät suunnitellaan ns. hävittäjäpommittajiksi. Näin ne mukautuvat tehtävän mukaan eri rooleihin, eikä eri tehtäviin tarvita montaa konetyyppiä. Tämä pienentää lentokoneiden suuria ylläpitokuluja. Varsinaiseen pommikoneeseen verrattuna hävittäjäpommittajan kantama pommikuorma on vaatimaton, mutta uuden tekniikan myötä saavutettu tarkempi pommitustulos kompensoi useimmiten tätä puutetta. Lisäksi hävittäjäpommittaja voi vihollisen kohdatessaan pudottaa pommikuormansa ja puolustautua tavanomaista pommikonetta tehokkaammin. 

Pommitkin ovat kehittyneet aikojen saatossa melko lailla. Perinteinen rautakuorinen, räjähteellä täytetty pommi (slick iron bomb) on yhä käytössä, mutta eri tarkoituksiin on kehitetty monia erilaisia variaatioita. 

Hidastettu pommi (retarded bomb), kuten Yhdysvaltalainen Snake-eye, on tarkoitettu matalalta tapahtuvaa rynnäköintiä varten. Jotta kone ei vaurioituisi itse pudottamiensa pommien sirpaleista tai paineaallosta, pommiin on asennettu pudottamisen jälkeen aukeavat ilmajarrut, jotka hidastavat pommien lentoa siten, että ne räjähtävät riittävän kaukana lentokoneen takana. Tällaisella pommilla kohteeseen osuminen olisi perinteisin pommitustähtäimin varustetulla koneella vaikeaa, mutta uudet, heijastusnäyttöön laskettavat jatkuvasti osumakohtaa päivittävät tähtäimet osaavat ennakoida tällaisenkin pommin lentoradan. 

Rypälepommi tai kasettipommi on yleisesti aluevaikutuksen aikaansaamiseksi käytetty tyyppi. Tällaisessa pommissa aseen rungosta kylvetään suuri määrä tytärammuksia, jotka leviävät laajalle alueelle. Pienet pommit eivät tehoa panssaroituihin kohteisiin, mutta ovat erittäin tehokkaita heikommin suojattuja kohteita, kuten autosaattueita vastaan. Pommin runko voi olla pudotettava, siinä voi olla pienet siivet pitkää liitomatkaa varten, tai sitten sitä ei irroiteta lentokoneesta ollenkaan. Tytärammukset voivat olla heti räjähtäviä, viivästettyjä, miinoja tai näiden ammustyyppien sekoitus. Samaa tytärammustekniikkaa voidaan käyttää myös esim. kenttätykin ammuksissa tai risteilyohjuksissa. 

Ohjattu pommi on hakupäällä ja ohjaussiivekkeillä varustettu. Maali valaistaan yleensä laserilla ja laserohjatun pommin (LGB - laser guided bomb) kärkeen ruuvattu hakupää ja ohjaussiivekkeet kykenevät korjaamaan pommin lentorataa jonkin verran laserpisteeseen osuakseen. Tätä tekniikkaa voidaan jälleen soveltaa myös tykinammuksissa, joskin lähtölaukauksen kestävä hakupää ja ohjauselektroniikka tekevät ammuksista melko kalliita. Tällaista ohjausjärjestelmää on kuitenkin suunniteltu jopa lentokoneen tykin suhteellisen pieniin ammuksiin. 

Viivästetty pommi on tarkoitettu esimerkiksi bunkkereiden tuhoamiseen. Pommin vahva kuori kestää törmäyksen kohteeseen ja tunkeutuu sen sisään ennen räjähtämistään. Näin pommin tuhovoima moninkertaistuu verrattuna pinnassa räjähtävään pommiin. Sytytystä voidaan myös aikaistaa siten, että pommi räjähtää kohteen yläpuolella maksimaalisen sirpalevaikutuksen aikaansaamiseksi. Esimerksi ydinaseet räjähtävät tyypillisesti kohteen yläpuolella, joskaan niissä syy ei ole parempi sirpalevaikutus. 

Aerosolipommi on rypälepommin tavoin tarkoitettu aluevaikutuksen aikaansaamiseen. Siinä räjähdysaine on joko kaasumaisessa muodossa tai muodosta josta se saadaan nopeasti kaasuuntumaan. Kaasumaisen polttoaineen ja ilman sekoituksen annetaan levitä jonkin aikaa ennen kuin se sytytetään. Tuloksena on voimakas paineaalto, jota voidaan joissakin tapauksissa käyttää myös miinakentän raivaamiseen. Tosin tämä raivaustapa ei ole mitenkään varma, sillä monet minat on suojattu tuon tyylistä iskua vastaan. 

Kuten aerosolipommi osoittaa, pommin ei tarvitse aina sisältää perinteistä räjähdysainetta, vaan lentopommiksi voidaan kutsua myös muita aineita sisältäviä, lentokoneesta pudotettavia aseita. Pommin teho voi perustua myös napalmiin, taistelukaasuihin, biologisiin aseisiin jne. 

Erilaisia pommeja ei myöskään aina voi selkeästi sijoittaa johonkin tiettyyn luokkaan. Esimerkiksi kiitoratojen tuhomiseen tarkoitettu ranskalaisvalmisteinen Durandal on hyvä esimerkki montaa eri tekniikkaa hyödyntävästä "pommista". Durandal pudotetaan siten että se lentää kiitoradan yläpuolella sen suuntaisesti. Laskuvarjo hidastaa sen lentoa ja kun pommin kärki osoittaa alaspäin kohti kiitoradan pintaa, se ammutaan pienen rakettimoottorin avulla suurella nopeudella alas. Taistelukärki ei räjähdä heti kiitoradan pinnassa, vaan se tunkeutuu ensin kiitoradan päällysteen läpi maahan ja räjähtää vasta syvemmällä mahdollisimman suuren kraaterin aikaansaamiseksi. 

Kuten lentokoneen aseet yleensä, pommienkin turvallisuus omalle koneelle pyritään varmistamaan erilaisin varmistinlaittein. Niiden tarkoitus on estää pommin (tai ohjuksen) räjähtäminen oman koneen läheisyydessä. Yksinkertaisimmillaan tämä on toteutettu mekaanisesti siten, että pommin kärjessä pieni potkuri, jonka pyöriminen on estetty lentokoneeseen kiinnitetyllä rautalangalla. Kun pommi irtoaa lentokoneesta, rautalanka irtoaa ja päästää potkurin pyörimään. Vasta kun potkuri on pyörinyt tietyn määrän kierroksia, sytytin on ruuvautunut paikalleen varsinaisen räjähteen sisään. Maailman ensimmäisessä risteilyohjuksessa, saksalaisessa V1:ssä tällaista tekniikkaa käytettiin lentomatkan mittaamiseen. Kun potkuri oli pyörinyt tarpeeksi kauan, ohjus kääntyi kohteen yläpuolella syöksyyn. 

Mikäli aseessa on jonkinlainen hakupää varmistus voidaan suunnitella mukaan ohjauselektroniikkaan. Maan pinnalla käytetään kuitenkin yhä mekaanisia varmistuksia. Yleensä mekaanisiin varmistimiin on kiinnitetty selvästi näkyvät liput, jotta aseiden varmistus voidaan helposti tarkistaa, eivätkä varmistimet unohdu paikalleen kun kone lähtee lennolle. 

Heittoistuin

Heittoistuin kävi tarpeelliseksi lentokoneiden nopeuksien kasvun myötä. Jo toisessa maailmansodassa koneet olivat niin nopeita, että ohjaamosta pelastautuminen perinteisen laskuvarjon avulla oli vaikeaa. Suihkukoneiden myötä tämä kävi käytännössä mahdottomaksi. 

Yksi alan suurimmista valmistajista, Martin-Baker -yhtiö aloitti heittoistuimen kehittelyn tammikuussa 1944 tapahtuneen onnettomuuden jälkeen. Tuolloin R.A.F:n koelentäjä yritti pelastautua laskuvarjolla ensimmäisestä englantilaisesta suihkukoneesta, Gloster Meteorista. Hän pääsi ulos koneesta, mutta menetti tajuntansa eikä tajunta palannut ajoissa laskuvarjon aukaisua ajatellen. 

Heittoistuimen idea ei kuitenkaan ollut mikään uusi. Jo vuonna 1912 ajatusta testattiin ampumalla laskuvarjolla varustettu nukke pienellä "tykillä" lentävästä lentokoneesta. Ruotsalainen insinööri patentoi paineilmalla toimivan konseptin vuonna 1941. Ensimmäisen kerran heittoistuinta käytettiin tositilanteessa jo 1943. 

Toisessa maailmansodassa saksalaiset kehittelivät monenlaisia edistyksellisiä aseita ja laitteita, mukaanlukien heittoistuinta. Saksalaiset lentäjät käyttivätkin toisessa maailmansodassa heittoistuinta koneesta poistumiseen noin 60 kertaa. Tähän päivään mennessä heittoistuimen avulla on pelastautunut kaiken kaikkiaan noin 12000 lentäjää tai miehistön jäsentä. 

Heittoistuinta kehitettäessä hyödynnettiin panssaroitua lentäjän istuinta. Käytännössä sen alle sijoitettiin ruutipanos, joka heitti lentäjän istuimineen koneesta, Tämän jälkeen lentäjä irtautui penkistä ja laukaisi itse laskuvarjonsa perinteisellä tavalla. 

Nykyaikainen heittistuin on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi laite. Se on tyypillisesti rakennettu yli tuhannesta osasta, se painaa yli 100 kg ja sisältää paljon elektroniikkaa. Yhdellä kahvan kiskaisulla käynnistyy monimutkainen laukaisusarja. Kahvoja on usein useampia, koska esimerkiksi pahan kierteen aiheuttamat G-voimat saattavat estää tiettyyn paikkaan sijoitetun kahvan käytön. 

Laukaisun jälkeen lentokoneesta irtoaa ensimmäiseksi ohjaamokuomu, jonka joko pelkkä ilmavirta tai ilmavirta ja pienet rakettimoottorit vievät mennessään. Kuomu irroitetaan nykyisin yleensä pienillä räjähdyspanoksilla. Joissakin heittoistuimissa on lisäksi niskatukeen piilotettu räjähdyspanos, joka rikkoo kuomun, mikäli sen irroittaminen jostakin syystä epäonnistuu. Samaan aikaan ohjaajan raajat 'paketoidaan' erilaisin hihnoin tai suojalevyin siten, että ne eivät osu ohjaamon reunoihin istuimen lentäessä ulos. Rakettimoottori lennättää istuimen ilmaan ja kun se on selvästi erillään lentokoneesta, laukeaa pieni laskuvarjo, joka hidastaa istuimen lentoa ja vetää lopulta päävarjon auki. Tässä vaiheessa lentäjä jää varjon varaan ja istuin putoaa vapaasti alas. 

Nykyaikainen heittoistuin osaa huomioida jopa lentokoneen nopeuden ja asennon. Useimmilla uusilla heittoistuimilla voi pelastautua jopa maanpinnan tasolta. Istuin lentää noin 60 metrin korkeuteen, mikä on riittävä korkeus laskuvarjon avautumiseen. Vaikka istuimet ovatkin kehittyneet huomattavasti niiden alkuajoista, on istuimen käyttäminen yhä varsin vaarallista. Lentäjään kohdistuvat G-voimat ovat suuria ja etenkin raajat saattavat lähdössä osua johonkin. Myöskään 'paketointi' ei yleensä ole kovin hellävaraista. 

Jos lentokoneessa on useampi miehistön jäsen, heittoistuinten laukaisu pyritään hoitamaan järjestyksessä takaa eteen. Näin pyritään välttämään istuinten osuminen toisiinsa. Koska lentäjä istuu yleensä etummaisena, hän poistuu viimeisenä ja voi yrittää pitää koneen sopivassa sopivassa asennossa muiden miehistön jäsenten poistumista varten. 

10. kesäkuuta 1969 Yhdysvaltain laivaston A-7 Corsair II oli Kalifornian rannikolla harjoittelemassa yölaskeutumista tukialukselle. Laskeutuminen epäonnistui ja kone putosi juuri ja juuri tukialus Constellationin kannelta mereen. Ohjaaja odotti lentokoneen upotessa jonkin aikaa tukialuksen rungon ja potkureiden välttämiseksi ja laukaisi sen jälkeen heittoistuimen veden alla. Ohjaaja sylkäistiin äkisti ohjaamosta pimeään mereen ja hän mursi selkänsä ja loukkasi kätensä, mutta selvisi hengissä. 

Joissakin konetyypeissä on käytetty erilaisia pelastautumislaitteita. Amerikkalaisessa B-58 Hustlerissa koko heittoistuin paketoidaan eräänlaiseen koteloon ennen kun se sylkäistään ulos. F-111 Aardvarkissa taas koko ohjaamo kaksine rinnakkain istuvine pilotteineen irroitetaan. 

Heittoistuin on voimakkaine rakettimoottoreineen myös vaarallinen. Siksi laskeutuneen koneen heittoistuin varmistetaan aseistuksen tapaan. Heittoistuimet ovat aiheuttaneet etenkin huolimattomalle huoltohenkilökunnalle useita onnettomuuksia. Kerran kolme teknikkoa oli varmistamassa lentotukialuksen sisätiloihin ennen aikojaan siirretyn lentokoneen heittistuinta kun se laukesi. Istuin lennätti yhden miehistä kohtalokkaasti kattoon ja rakettimoottorin paine ja lieska surmasi kaksi muuta. 

Somalian sekavan tilanteen aikana 15 vuotias somalipoika pääsi hiipimään Somalian ilmavoimien lentokonehangaariin, missä hän istui käytöstä poistetun MiG-15 -koneen ohjaamoon. Heittoistuimen panostusta ei ollut purettu eikä varmistettu ja leikkiessään poika laukaisi sen. Koska hän ei ollut kiinnittänyt istuinvöitä, tuoli ja poika erkanivat toisistaan. Istuin osui  kattopalkkiin ja poika sinkoutui katon läpi. Hänet löydettiin kuolleena läheiseltä kiitoradalta. 


[Takaisin Hallen Hävittäjäsivulle] [Takaisin Sotilasilmailun Yleistietoon]